Ompas hurjaa, kun ympäriltä ihmisiä irtisanotaan ja omalla tavalla sitä odottaa omaa vuoroaan. Kuinka syvältä sisimmästä riipaisee, kun vastaan kävelee jälleen yhdet itkuiset kasvot. ”Tässäkö on kiitos vuosien työstä”, ne kasvot kysyvät. Samaan aikaan tunnen syyllisyyttä siitä, että minun vuoroni ei ole ollut vielä ja toisaalta taas pelkoa, että koska? Pelkään työn pysymistä ja menettämistä yhtä aikaa. Haluanko jäädä, kun muut on lähteneet ja toisaalta taas, entä sitten kun työ menee alta, millä maksaa lainat ja elämä? Ymmärrän vallan, että yksittäisen työntekijän arvo on heikko taloudellisen kurjuuden edessä, mutta silti irtisanomiset yms. on yksilötasolla hyvinkin henkilökohtainen asia.

Uudistuminen on välttämätöntä monessa yrityksessä. Taloudellinen ahdinko monessa yrityksessä kertoo siitä, että uusiutumisen tarvetta ei ole huomioitu riittävän aikaisin. Pidetään kiinni vanhasta ja huomaan itsekkin sortuvani tähän. Työelämä vaatii jatkuvaa joustoa, sitoutumista, uusiutumiskykyä ja omaa panostusta ammatilliseen kehittymiseen. Heikossa taloudellisessa tilanteessa työpaikat eivät aina voi tekijöitään kouluttaa riittävästi, joten sanattomasti työantaja edellyttää työntekijöiden omaa aktiivisuutta kouluttautumisessa. Työntekijöiltä vaaditaan ja sen työnantaja maksaa palkkana meille työntekijöille. Jos työntekijänä on pystynyt edes kohtuullisesti mukautumaan ja muovautumaan työnantajan tarpeisiin ja sitten tulle se hetki, että sinulle sanotaan ”Kiitos, tämä riitti. Olet vapaa työmarkkinoiden käytettäväksi”, niin ymmärrän, miten silloin tulee väsymys, turhautumisitku. Sitä kai itsekkin tässä odottelen, tuomiota omasta jatkosta. Tässä odotellessa elän muiden kipua myötä. Kuitenkin nyt kuin irtisanomiset ovat tulleet näkyväksi niin ymmärrän, että enää en kouluttaudu työnantajani tarpeiden mukaan omaa taloudellista kuin ajallista panostusta hyödyntäen. Nyt panostan niihin koulutuksiin, joita voin hyödyntää kenen tahansa palveluksessa. Panostan koulutuksiin, jotka edistävät minun markkina arvoani työmarkkinoilla. Sitähän tämä on nyt ja tulevaisuudessa, itsensä markkinointia työelämälle. Yrittäjyys ei ole osaltani realistinen vaihtoehto johtuen jo koetuista yrittämisen haasteista ja epäonnistumisen kokemuksista. Uskon, että nykyistenkin haasteiden edessä minun on tarkoitus oppia ja jälleen voin todeta, että oppiminen on kyllä melkoisen kivuliasta, aina vaan.  

”Viisastumme useammin epäonnistumisista kuin menestyksestä. Kun ymmärrämme, mitä emme halua tehdä, opimme, mitä haluamme tehdä.” — Samuel Smiles