Esikoiseni on ihan kohta täysi-ikäinen. Se on kyllä erityistä, sillä itsehän olen vähintään yhtä vanha, kun silloin kun hänet sain. En ainakaan päivääkään vanhempi. Minä muistan sen tunteen ja oman avuttomuuden sen pienen nyytin kanssa. Alkutaipaleella meillä oli ukki ja mummi silloin tällöin matkassa mukana, mutta pian tiemme erkanivat. Niimpä me saimme pärjätä kahdestaan miehen kanssa. Ei ollut juuri turvaverkkoa, eikä lain hoitoapua. Sama tilanne oli kuopuksen kanssa. Se on yllättävän haastavaa, mutta mahdollista pärjätä kaksin. Silloin se tuntui mahdottomalta, mutta nyt jälkikäteen, ei ollut temppu eikä mikään. Olen iloinen jokaisesta hetkestä, jonka olen lasteni kanssa viettänyt. Kuitenkin muistan myös ne päivät, kun olisin maksanut mitä vaan, jotta olisin saanut edes hetken nukkua tai kun joku olisi neuvonut, kuinka siitä hetkestä voisi nousta? Molemmat lapseni olivat korvalapsia ja esikoisella lisäksi paljon muuta vaivaa. Yöunet olivat kovin vähäisiä ja päivät yksinäisiä. Pohdin usein, että ne jolla on isovanhemmat tai muu arjen apu, osaavatko he arvostaa turvaverkkoaan tai muistavatko he kiittää saamastaan avusta. Nyt kun lapset ovat isoja huomaan kaipaavani sellaista lapsellista seuraa. Minä rakastaisin lellitellä ja leikitellä. Voi miten ihania pienet lapset ovatkaan, kun heille kaikki on niin suurta ihmettä. Siinä lapsen ihmeessä on jotain lumoavaa ja vilpitöntä. Isotkin lapset ovat kivoja tietenkin, mutta elo ja olo heidän kanssa on kovin erilaista.

Sisarellani on pari lasta. Alkuun me tapailtiin paljon ja kuten täältäkin lukea saattaa, että ne pienet ihmeet olivat elämäni ja ovat vieläkin. Viimeiset kerrat, kun tapasimme, olin ihan toipilas leikkausten jäljiltä. Ei minusta ollut lapsille seuraa. Ja nyt me emme enää näe tai ole nähneet juurikaan. Kuvissa vielä onneksi. Niin se elämä vie. He asuvat matkallisesti kaukana ja heillä on oma elämä. Ja tosiaan hieman ikävää syventää ajatus siitä, että on sanottu ääneen, jos emme tapaisikaan. Tiedän, että tapaamme, ehkä syntymäpäivillä, mutta ei välttämättä enää niin usein. Arki on heidänkin perheessä ja turvaverkoton myöskin, joka haastaa myös siinä perheessä. Toki he ovat osa elämääni aina, rakkaita ja ihmeellisiä, vaikka tapaamistemme väli kasvaisikin. Ehkä itsekkäästi itse pelkään, että en itse tule heille niin läheiseksi.

Silloin kun esikoinen sai minut väsymyksestä sekaisin, minä taisin luvata, että jos minä tästä selviän, minä tarjoudun jonkun ihmisen tueksi ja turvaksi. Me aika ajoin miehen kanssa pohdimme, että olisimmeko valmiit tukiperheeksi, sijaisperheeksi tai muuta vastaavaa. Nämä vaihtoehdot tuntuisivat niin lopulliselta ja kun on tämä muukin arki ja edelleen ne omat lapset. Nyt taas kuitenkin asiaa pohdin. Ehkä ei vielä tukiperheeksi, mutta ehkä varatädiksi. Avuksi ja tueksi esimerkiksi jollekkin yksinhuoltaja äidille, jolla on kovin rankkaa. Hakisin lapsia ulos leikkimään, veisin heitä retkille ja antaisin heille aikaa perheeni parissa. Äiti tai isä tai vaikka molemmat saisivat sen pienen levon hetken rankan arjen keskelle. Olisi se vaan niin mukavaa. Minä saisin leikkiä ja olla sammalla avuksi. En minä lastenhoitajaksi haluaisi, vaan ihmiseksi, rinnalla kulkijaksi. Ei niin, että lapset tuodaan hoitoon ja haetaan kun huvittaa vaan yhteisestä sopimuksesta ja tarpeesta. Usein kuulee, kuinka monet joilla on isovanhemmat tai muu arjen tuki, ilmoittavat, että nyt tuon lapset sinulle. Ei siinä auta tuen sanoa, että olin juuri kauppaan menossa tai matkalle lähdössä. Se on heti tai ei ollenkaan. Sellaiseen suhteeseen minä en halua, sillä ihan vähän oikeutta haluan pitää itsellänikin, vielä hetken, nyt kun omat lapset ovat isoja. Sitten kun tai jos olen valmis, minä saatan sitoutua siihen tuki-tai sijaisperhe vanhemmuuteen iloineen ja haasteineen, sillä sitä se sitoutuminen myös väistämättä tuo.  

Minä olen onnellinen kaikesta siitä mitä minulla on. Ihania ihmisiä ja arvokkaita ihmissuhteita etänä ja läsnä. Joka ilta muistan kiittää mielessä jokaista heitä, jokaisesta heistä. Pohdin kuitenkin, että voisiko olla enemmän, mutta niin, että muutkin hyötyisi siitä?

”Kuiskaan aina hyvää yötä sinulle” sanoi Nasu Puhille.
”Mutta mehän asumme metsän eri laidoilla” Puh sanoi.
”Juuri siksi. Silloin tuntuu, että olisit lähellä.”