”Elämä on lyhyt, unohda säännöt. Anna anteeksi nopeasti, mutta suutele hitaasti, rakasta aidosti ja naura hillittömästi. Äläkä koskaan kadu mitään, mikä sai sinut hymyilemään. ” – Mark Twain

Kaikkialla kohistaan Turun puukotuksista. Täytyykin kohista. Jälleen yksi esimerkki siitä, että koskaan ei tiedä onko aikaa paljon tai vähän. Esimerkki myös siitä, että tulevaa sekunttia ei voi ennustaa. Samalla pienoinen muistutus siitä, että maailmassa monta on ihmistä, jotka katsovat olevansa etuoikeutettuja tuhoamaan Luojan luomaa elämää. Uhrien elämä mullistui sekunneissa, mutta niin kohtasi heidän omaisetkin aivan uudenlaisen elämän ja kenties osa varmasti koki elämän päättyvän juuri tuohon hetkeen. Jättää tämä jälkensä myös meihin muihin. Ihmettelyä, kauhun sekaisia tunteita, epäuskoa tapahtuneesta ja tulevasta. Osa vihaa, osa antaa anteeksi, osa tuomitsee ja varmaan osa myös hyväksyy. Aina on olemassa niitä sairaita, jotka hyväksyy tapahtuneen, toisille taas ei ole muuta vaihtoehtoa, kun hiljaa laskea irti, jotta elämä ei täyttyisi vihalla. Tekijän tuomitseminen on oikeutettua, mutta kaikkien vähemmistön vihaaminen tapahtuneen takia ei. Minä itse asun alueella, jonne tupsahti aikanaan kasa pakolaisia. Täytyy sanoa, että hiljaa halveksun heidän toimintakultturejaan. Täällä tuomittiin, jos puhuttiin ääneen, miten paikalliset tytöt saivat pakolaismiehiltä huomioita. Puhuttiin tahallisesta liioittelusta ja provosoinnista, jos kertoi ääneen mitä näki tai kuuli. Ymmärrän hyvin, he olivat yksittäisiä pakolaisia, jotka ajattelivat, että heillä on oikeus lähestyä yhteisömme tyttöjä. Kuitenkaan yksittäisten pakolaisten käytös ei oikeuta vihaamaan/halveksumaan kaikkia pakolaisia. Heidän kotouttaminen on vain epäonnistunut. Ehkä heille ei ole kerrottu mikä suomessa on sallittua, mikä ei. Ehkä heille on kerrottu, mutta hei eivät välitä. Turun tekijä taatusti tiesi toimivansa väärin suomen lakeja vastaan, mutta sitten taas oikein omalta kannaltaan. Tarkoitusperien ymmärtäminen on minulle mahdotonta, olkoon kyse mistä vaan. Uskonto, kulttuuri, oma asema omassa maassa, politiikka, mikään ei oikeuta tappamaan ja kylvämään vihaa. En usko, että tapahtuneesta voi seurata mitään hyvää kansallisella tasolla. Vihan siemen on kylvetty. Mitä me tästä muka oppisimme? Viha kasvattaa vaan vihaa ja aiheuttaa lisää epätoivottua käytöstä ja kaaosta. Anteeksi anto voi olla vaikeaa. Tapahtuneen hyväksyminen tuntuu monista, kun tapahtuneen salliminen. Ei turvallisuustasoa voi suomessa lopullisesti nostaa ja toisaalta onko siitä apuakaan, On nähty, että koko ajan syntyy uusia tapoja iskeä, joko pienesti tai suuremmin. Pakolaisia suomi tulee ottamaan aina, haluttiin me kansalaiset sitä tai ei. Ja kuten on nähty sekin, että aina ei tarvitse olla kyse pakolaisista. Meillä suomessakin osataan, etenkin mielenteryspalveluiden ollessa retuperällä. Joku vuosi sitten varkaudessa sattui satunnainen puukotus. Motiivi kai oli päästä hoitoon. Entäs tämä Helsingin yliajaja, jonka omaiset kertoi medialle, että tätä päivää oli odotettu. Uhka oli tiedossa, mutta sitä ei kuultu.

Kuitenkin yksilötasolla tästäkin turun tragediasta seuraa jälleen jotain hyvää. Minä kiitän jälleen rakkaimpien olemassa olosta. Minä muistan, että tämä hetki on ainutlaatuinen. Kumpa se hetki kestäisi kauemmin kuin hetken. Jossain tälläkin hetkellä kuolee tai sairastuu joku. Jonkun läheinen, rakkain, lapsi tai ystävä. Juuri siksi pitäisi muistaa ottaa toista kädestä kiinni, tuntea toisen lämpö ja vilpittömästi kiittää, että hän on rinnallasi. Minäkin unohdan, kun arki jatkaa kulkuaan olla kiitollinen. Minäkin taas uraudun uomilleni, mutta se joka menetti ei palaudukkaan koskaan. Poisnukkuneet ovat jättäneet heidän sydämeensä loputtoman jäljen. Ensin se tuntuu epäuskolle, pohjattomalle surulle vaimeten tyhjyydeksi ja muistojen loputtomaksi virraksi. Turun tragedia päivänä eräs tuttavani heräsi rakkaimpansa vierestä, niin kuin aina. Hän nousi ja aloitti arki askareet. Kantautui korviin uutisista Turun puukotukset ja sillä hetkellä hän oli kiitollinen, kunnes tuli tieto, että hänen miehensä oli toispuolella suomea, missä Turku on, kohdannut oman kohtalonsa ja menehtynyt nuorella iällä sairaskohtaukseen. Illalla sängyssä, josta aamulla kaksi heräsi, oli jäljellä vaan yksi. Mitä tähän sanoisi? Ironista, eikö totta, ruman surullista, mutta syy muistaa kiittää hetkestä tästä ja näistä ihmisistä. Halata ja rakastaa. Tämä hetki on vain tämän kerran tässä elämässä. Eilen pimenevässä illassa minä sytyin ulos lyhtyihin monen monta kynttilää, istuin hetken ja hengitin. Minä loin katseen taivaalle ja toivotin voimia kaikille läheisensä menettäille, vammautuneille ja toipuville. Lähetin mukana yötaivaan pilvien toiveen rauhasta ja rakkaudesta.