Kesälomalta paluu on onnistunut melko sujuvasti. Töissä meinasi ensi alkuun puhalluttaa kiire ja stressi, mutta kummasti sitä siitä arki lähti rullaamaan. Minulla oli mies kuopuksen kanssa reissussa ja voi sitä ihmettä, kun saavuin hiljaiseen kotiin työpäivien jälkeen. Pysähtyessään sitä tajusi, että tosiaan ruuhkavuodet alkavat jäädä taakse, kun ensi kertaa ikinä sitä on vallan pysähtynyt. Ei ollut loman aikana pakollisia harrastuksia ja niihin liittyviä leirejä, opiskelun pakkoa tai muuta sellaista. Vaan koko kesä on ollut omanlaista aikaa. Hiljaisuus alkuviikosta toi myös oivalluksen siitä, että vaikka elämä on lasten ollessa pieniä ollut ajan kanssa kilpajuoksua, niin nyt ei enää tarvitse juosta. Riittää, että muistaa jarruttaa, jos mahdoton kiire yllättää.

Tässä lasten kasvaessa olen alkanut kaipaamaan omaa paikkaani. Tosiaan miehen ja kuopuksen ollessa poissa tunsin oloni melko tarpeettomaksi. Tunsin omanlaista syyllisyyttä omasta ajasta. Ihmettelin vaan, mitä voin tällä kaikella ajalla tehdä. Nykyinen työ ei ole sellainen, että jaksaisin nykyistä enempää yhtään panostaa, enkä koe työtä mielekkäänä, enkä oikeastaan enää itseäni tarpeelliseksi suhteessa omaan työhöni. Oma tarpeellisuus suhteessa omaan perheeseen on myös kärsinyt inflaation tässä lasten kasvaessa. Siitä kai sen huomaa, että olen määritellyt kai jo koko ikäni oman arvoni muiden kautta. Hiljaisuus ja tekemättömyys saa minut poissa raiteiltaan ja tuntemaan itseni arvottomaksi. Tämä ei kai millään voi olla terve ajattelutapa ja nyt minun pitäisikin kai tosiaan oppia rakastamaan ja arvostamaan minua itseäni. Nyt olisi aika oppia antamaan itselle edes pieniä maistijaisia hetkistä omista, jotta koko elämä ei menisi pelkäksi suorittamiseksi. Minulla on ollut ainutlaatuinen ja hieno elämä, johon on kuulunut monta hienoa ihmissuhdetta, paljon ikimuistoisen ihania kohtaamisia, lämpöä, kaikkea tunteiden kirjosta aina ilosta syvään tuskaan. Monet hetket ovat jäänyt nauttimatta, kun olen selviytynyt ja suoriutunut. Aina kiire ja huiske ja monta rautaa tulessa. Nyt pitäisikin oppia nauttimaan ja hidastamaan, sillä enää ei ole pakko mennä ja suoriutua. Ja tätä oppimisprosessia edistää myös se, että en saanut hakemaani opiskelupaikkaa. Lisää siis aikaa oppia ja opetella tuntemaan itsensä ja etsimään itsestään oma paikka. Toisaalta sääli ja toisaalta mahdollisuus.

”Aika ja rakkaus on arvokkainta, mitä itselleen voi suoda”