Minun esikoiseni on täyttänyt kahdeksantoista joitakin kuukausia sitten. Hän on virallisesti kai aikuinen. Minä en näe enää edes koulun viestejä, tilitietoja tai mitään muutakaan osuutta lapseni ns. virallisesta elämästä. Mutta oikeastaan mikään ei kuitenkaan ole muuttunut. Hän ei ole oikeutettu meidän vanhempien tulojen vuoksi mihinkään tukiin, eikä hän saa tuloja juuri mistään. Satunnaiset lastenhoitokeikat eivät häntä elätä. Kuitenkin opiskelu ja harrastekustannukset, samoin ajokortti, bensakustannukset, vaatekustannukset, puhelimet, netti, vakuutukset yms. kiinteät kustannukset ovat totisinta totta. Mitä suuremmaksi lapsi kasvaa sen enemmän hän tulee maksamaan vanhemmille. Ja tämä jos mikä, on lisännyt riitoja talossamme. Minä olen aina halunnut tarjota lapselleni enemmän, kun mitä itse olen saanut tai mihin minulla aina edes itselläni on varaa. Kai voisi sanoa, että olen ostanut hyvää äitiyttä ja peittänyt omaa vajavaisuuttani olla äiti omista kokemuksista johtuen. Kuitenkin jatkuva maksaminen lisää kohtuuttomasti stressiä, sillä tuloista huolimatta rahat ovat vähissä. Onhan meillä sitä velkaakin. Samaan aikaan kun lapsi on kasvanut, on hänen velvollisuudet lisääntynyt. Hän tekee opintojen eteen tällä hetkellä hirmuisesti työtä. Hän pitää suurista unelmistaan kiinni työskennellen jatkuvasti saavuttaakseen unelmansa jonakin päivänä. Totuus vaan on sellainen, että hänellä ei mielestään ole enää aikaa olla aktiivinen osallistuja kotona. Jatkuva kotitöiden laiminlyönti lisää riitojamme. Pohdimme jopa sitä, että olisiko helpompi, jos hän lähtisi jo pois kotoa. Kuinka kertoa hänelle, että suuresta iästä huolimatta, hän tarvitsee vielä meitä? Kuinka kertoa hänelle, että jotta yhteinen taloutemme ja kotimme pyörisi vaivattomasti tarvitsemme kaikkien yhteisen panostuksen? Minä en oikeasti toivoisi kuin sen, että hän osallistuisi oman osuuden verran kotona ja etsisi itselleen sen verran töitä, että voisi kattaa omia kustannuksiaan. Opiskelun, vakuutukset, puhelimen ja netin sekä kodin ja ruuan hänelle voin tarjota jatkossakin. Ei varmasti ole helppoa itsenäistyä ja kasvaa, ottaa vastuuta mitä koskaan ei ole ollut. Tilanne on meille kaikille tässä perheessä uusi.

Itsenäistyminen on minulle aivan vierasta. Olen pienestä pitäen joutunut kantamaan vastuuta itsestäni. Olen ollut tosi nuori, kun olen joutunut pois kotoa, omilleni. Minä en muista itsenäistymisen tuottaneen kipua, sillä se on tullut minulle jo niin aikaisin ja se oikeastaan oli ainut vaihtoehto. Taloudellinen vastuu tuli minulle myös aivan liian nuorena. Talous aiheutti minulle aina kipua. Muistelin viime yönä juurikin sitä, että vaikka asuin omillani jo heti yläasteen ekaluokilta ja rahaa ei ollut, minä en kai ollut onneton. Kotileikki oli vallan mieluinen leikki ainaisesta puutteesta huolimatta. Jotenkin en muista nälkää? Ehkä minulla oli kuitenkin riittävästi, että pärjäsin. Minun asumista tuettiin milloin yhteiskunnan puolelta, milloin silloisen poikaystäväni tiimoilta. Jatko-opinnot minulta jäi, sillä töihin oli mentävä, jotta sain vuokrat maksettua. Yritin kyllä ehkä jopa kahteen otteeseen aloittaa ammattiopinnot, todeten että en yksin onnistuisi. Olihan minulla jo silloin veljeni ruokittavana. Koulut tosiaan kävin vasta esikoiseni synnyttyä ja sitä rataa olenkin tässä koko ajan opiskellut työn lomassa suurimman osan. Ehkä omasta osattomuudesta johtuen en ymmärrä sitä, miten lapseni ovat kasvaneet niin, että he eivät ymmärrä olla kiitollisia niistä puitteista, jotka olemme heille luoneet. Miten kaikki voikin olla heille itsestäänselvyys?

Puhuin mietteistäni miehelleni, joka taas muutti kotoaan vasta kaksikymmentäkahdeksan vuotiaana. Hän muistaa oman itsenäistymisen melko helppona. Hän muistaa, miten hänkään ei saanut, mitä halusi. Hän kotona asuessaan maksoi vanhemmilleen vuokraa ja oli kiitollinen ja on vieläkin kaikesta mitä sai. Ei hänellä ollut mopoa, eikä muitakaan hienouksia, mitä muilla oli. Työmatka hänellä oli kaksikymmentäkuusi kilometriä ja pyörällä se oli ajettava ennen kuin oli varaa autoon. Ajokortin hän sai vanhemmiltaan ja myöhemmin perheen perustamisen jälkeen aina silloin tällöin hädän yllättäessä jotain pientä. Hän vieläkin muistaa kiittää siitä mitä sai. Hän ei ole katkera, vaikka hänen perheessä, hän on edelleen se toisarvoinen lapsi. Miehenikään ei siis ymmärrä, miten helppoa nykynuorilla on, meidän nuorista puhumattakaan.

Minä uskon, että minun nuorilleni käy elämässä hyvin, mutta jälleen on se hetki, kun olemme omassa vanhemmuudessamme uudessa tilanteessa. Virallisesti olemme aikuisen lapsen vanhempia, mutta loppupeleissä mikään ei muuttunut, paitsi kustannukset kasvoivat entisestään. Kaikkein eniten huolestuttaa se, että jonakin päivänä nuoreni tulee oikeasti seistä omilla jaloillaan. Olisimpa valmistanut häntä siihen paremmin.

Täytyy vielä kertoa, että nyt kun esikoinen on täysi-ikäinen voisi kuvitella, että helpottaa. Kuitenkin heräsin huomaamaan, että hän on edelleen ihan teini ja mikä parasta kuopuksestakin tuli sellainen. Voi elämä, mikä ihastuttavan kauhea haaste tässä onkaan kohdattavana omien aikuisten huolien ja murheiden rinnalla. Vanheemmuus on haaste, johon ei ole harmikseni ole käsikirjaa, joka sisältää absoluuttisen totuuden ja selkeät ohjeet. Ehkä jonakin päivänä lapset syntyvät käyttöohjeiden kanssa :). Harmi, että se ihme ei tapahtunut, kun minun lapseni syntyivät, sillä he raukat ovat saaneet olla koekaniineja kasvatustyössäni.

” Elämä on kuin kirja, joka kirjoittaa itse itseään. Olemme siinä henkilöitä, jotka aina eivät ymmärrä, mitä tekijä tarkoittaa.” -Julien Green