Viime viikonloppuna olimme matkalla kaupoille, kun radiosta tuli eräs hidas biisi vuosien takaa. Purskahdin itkuun, sillä ne tunteet, joita silloin tunsin, vyöryi päälleni voimalla.

Elettiin silloin ennen joulun aikaa. Voin kertoa, että sinä vuonna olin saanut mielestäni pilattua koko elämäni. Olin pitkään elänyt ensimmäisen avomieheni kanssa. Rakastimme toisiamme, mutta olin kovin tunteikas teini. Hän oli ollut minulle uskoton ja parhaillaan toisella kierroksella armeijassa. Ensimmäinen yritys armeijassa keskeytyi perheeni sekoilujen vuoksi vuosia aiemmin. Eräänä iltana olin ystäväni ja hänen hoitonsa kanssa iltaa viettämässä. Puhun hoidosta, sillä ystäväni avomies ei bileissä ollut. Päädyin tämän ns. hoidon sänkyyn. Reilusti kävelin kotiin ja kerroin silloiselle avomiehelleni syrjähypystäni. Hän antoi anteeksi. Olinhan itsekkin antanut jollain tasolla anteeksi hänen uskottomuutensa. Kuitenkin tuon tapauksen jälkeen aloimme hakata toisiamme henkisesti ja kun olin häviöllä, hyödynsin myös fyysistä voimaani. Lopulta ymmärsin, että rakastin tuota ihmistä niin kovin, että en voisi enää häntä satuttaa, vaan lähdin yhteisestä kodistamme uuteen kotiin. Silloisesta syrjähypystä tuli myöhemmin toinen avomieheni, joka lopulta hakkasi minut sairaalaan, mutta ei kuitenkaan vielä tuona vuonna, vaan heti seuraavana.

Tuohon aikaan olin haudannut ensimmäisen koirani, joka oli jo pennusta saakka todella sairas. Se suru tuntui olevan nuorelle minälleni erittäin raskas. Opiskelin ja olisin vallan pärjännytkin, mutta onnistuin saamaan itseni liriin uskomalla äitini lupauksia. Äitini oli luvannut maksaa minulle ajokortin. Ilmoittauduin autokouluun ja kun tuli maksun aika, äiti vetäytyi lupauksestaan. Minulle ei jäänyt muuta mahdollisuutta, kun hyödyntää opintolainaani kortin maksuun. Lapsuuden kotini oli sekaisin, kun ylivilkas seinäkello. Veljeni oli eronnut tyttöystävästään. Hänellä meni lujaa. Isäpuoleni uhkasi tappaa minut, mikäli antaisin yösijan veljelleni, eikä minulla ollut mitään tietoa, missä alaikäinen veljeni mennä viipotti. Huoli myös nuoremmaisesta sisaruksestani oli valtava.

Asuin siis yksin. Välit olivat poikki ystäväni kanssa, ensimmäinen avomieheni rakensi uutta parisuhdetta toisen kanssa, koirani oli kuollut ja olin täysin rahaton. Opintolainani katsottiin minulle tuloksi, joten toimeentulotukea en saanut. Minulla jäi 50 markkaa/kuukausi elämiseen. Sillä olisi pitänyt saada ruoka, tupakka ja muu siihen asti tärkeä. Vuokran toki sain maksettua. Tiesin, että rahatilanteen vuoksi joutuisin jälleen keskeyttämään koulun ja tunsin suurta epäonnistumista senkin asian kanssa. Ei minulla ollut rahaa ostaa koulukirjoja, ei maksaa koulumatkoja, eikä yksinkertaisesti opintotuella ja asumislisällä pärjännyt. Tuo hidas biisi soi kasettisoittimessa usein tuohon aikaan. Minä olin kai ollut aivan liian pitkään syömättä ja yksin. Ensin yritin nukkua nälkäni ja yksinäisyyteni yli, mutta pian aloin pohtia, että olisin valmis luovuttamaan. Minä päättäisin päiväni. Tuona jouluna en halunnut olla yksin. Aloin valmistella tuota H-hetkeä. Koko siihen astinen elämäni rullasi filminauhana päässäni. Voin kertoa, että tunsin sen kaiken tuskan, jota siihen asti ollut elämäni aikana olin tuntenut ja yhdellä kertaa. Samoin tunsin kaikki ne hyvät hetket fyysisenä lämmön tunteena. Kipu ja lämpö, miten armollinen hetki. Se hetki ja tunne on tallentunut fyysiseen muistiini. En tietenkään onnistunut yrityksessäni.

Tuossa hetkessä, kun nyt istuin matkalla kauppaan ja kuuntelin tuota ajattoman hidasta hittiä, joka vuodatti laulajan alakuloa, minä tunsin lähtemättömän lämmintä onnen tunnetta. Vaikka tässä elämässä on kyykätty usein, olen onnellinen, että en onnistunut yrityksessäni. Miten paljon hienoja päiviä minulla olisikaan jäänyt kokematta. Miten kauniita kokemuksia olisi jäänyt syntymättä. Miten paljon rakkautta olisi jäänyt syntymättä. Onneksi minä kasvoin pois noista angsti vuosista, vaikka ne hetken vielä jatkuikin vielä tuon vuodenkin jälkeen. Se itku, mitä itkin, tuli onnesta ja rakkaudesta, mutta toisaalta helpotuksesta, että olin selvinnyt. Toisaalta myös se itku muistutti, miten kovaa sitä voikaan sattua.

En paljasta biisiä nyt tässä hetkessä, mutta lainaan erästä biisiä, joka tänä päivänä kuvaa elämää tavallaan.

” Joka keinussa jumalten keinuu, väliä taivaan ja helvetin heiluu, hän kokee huiput ja kuilut, kun keinuu, kun keinuu, joka selässään ristinsä kantaa kohtalon haltuun itsensä antaa, hän kokee huiput ja kuilut kun keinuu kun keinuu” -Cheek