Muistan erään joulun, kun olin nuori tyttö ja asuin jo omillani. Minulla ei ollut rahaa juuri ruokaan, mutta sen kuun vuokran olin saanut maksettua, joka oli iso onni jo sinällään. Olin totaalisen yksin. Kävelin silloin pitkin loputtoman pitkiä katuja ihan vaan aikani kuluksi, kylmän viiman hivellessä poskia. Ohitin loputtoman määrän taloja, joiden ikkunoista tulvi jouluvalot ja vilahteli hetkiä jouluisia. Jossain kodeissa oli pukki, toisaalla syötiin ja naurettiin, jossain kodeissa oltiin kääriydytty viltteihin pelaamaan tai Tv:tä katselemaan. Jotenkin tunsin sisälläni sen kotien lämmön. Silloin minä lupasin, että jos joskus saan kokea joulun lämpöisen, minä olen kiitollinen ja muistan sen sanoa. Jälleen sain viettää jouluni, omassa kodissa, kuusen loisteessa, kynttilöiden lepattaessa jouluisen lämpöistä tunnelmaa, omien rakkaideni kanssa. Minä olin ja olen kiitollinen vieläkin. Jouluista ei koskaan ole tullut minulle itsestäänselvyys. Jouluisin viimeistään muistan kiireenkin keskellä pysähtyä ja hengittää onnellisuutta.

Kuitenkin tiedän, että jossain tuolla kaukana minun veljeni on mitannut katuja tänäkin vuonna haaveillen omasta joulustaan. Hän on varmasti katkera maailman tuulista, jotka tukahduttivat ja mursivat hänet. Voi kuinka kaipasin häntä tänäkin jouluna. Melkein hetkellisesti tunsin sen kylmyyden ja viiman, jota hän siellä jossain tunsi. Toivon todella, että hetken hän olisi tuntenut läsnäoloni ja ikäväni ja saanut siitä lohtua. Veljestä tulikin mieleen, kun lapseni kiusaajista pahin, toistuvasti ja jälleen aattona, lähetti minulle seuraamispyynnön Instagramissa. Käsittämätöntä, minä ajatellen. Hän haluaa vaan onkia lisää, millä lastani lyödä, minä ajattelen. Sen hetken minä niin ajattelin, kunnes pysähdyin ajattelemaan ohi oman katkeruuteni. Entä jos tuo iso ja kova lapsi voikin niin pahoin ja hän vaan haluaakin kurkkia ”kotiini” niin kuin minä silloin nuorena tyttönä, kun olin aivan yksin. Ehkä hän ohittaa talomme, nähden valomme ja vilauksen joulustamme, tuntien kateutta. Ehkä tuo iso ja kova kiusaaja onkin vaan niin epävarma itsestään, että on valmis koko ajan uhraaman lapseni, jotta häneen itseensä ei kiinnitettäisi niin paljoa huomiota. Ehkä tuo kiusaaja voi niin pahoin kotonaan, että tarvitsee huomiota millä tavalla hyvänsä. Ehkä hän vain kaipaisikin yhtä aikuista, joka häntä halaa ja hyväksyy hänet juuri sellaisena, kun hän on. Ehkä sen pitäisi tapahtua tänään, jotta maailman tuulet eivät häntäkin ehtisi murtaa. Tuon kiusaajan sydän on varmasti rikki. Ajatellessani häntä tunnen sen kovan kuoren alla piilevän pehmeyden, mutta en voi tehdä mitään. Niin paljon hän on satuttanut lastani, jota minun tehtäväni on suojella. Toivon todella, että tuo kiusaaja löytää itselleen maailmasta paikan, jossa hän voi olla vahva juuri sellaisena, kun hän on. Toivon, että joku halaa ja rakastaa häntä ja tekee hänestä ehjän, ennen kuin tuo lapsi murtuu maailman tuulien voimasta.Toivon, että hänenkin tarinansa tulee joskus kuulluksi ja ymmärretyksi.

”Vielä tulee päivä,
kun siipesi kovien iskujen jälkeen,
jälleen jaksavat nostaa sinut,
särkyneen,
riekaleisen ihmisen,
liitämään vapaana, kuin taivaan linnut.”