Työhaastattelut ovat ohi ja niistä paikoista, kuten monesta muustakin paikasta on tullut vastine, joka kaikuu korvissa yötä päivää, ”Valitettavasti valintamme ei tällä kertaa osunut/kohdistunut sinuun”. On uskomatonta, että osaamiselleni ei ole paikkaa työelämässä. Pohdin, että olenko liian kallis työntekijä, olenko liian vanha, olenko yli- vai alipätevä, liian kokenut vai onko osaamiseni liian kapea vai avara nykyisille työmarkkinoille. Jokatapauksessa olen jotain liikaa tai liian vähän. Työttömyys häämöttää horisontissa ja syö itseluottamustani pala palalta. Minä luulin olevani riittävän hyvä, mutta taisin olla väärässä. On kamalaa yrittää pitää yllä työmotivaatiota nykyisessä, kun tiedän, että työpanostani ei arvosteta, onhan toimeni loppumassa. Riittämättömyys ja aliarvostettu olotila syö päivästä minuutteja. Samaan aikaan odotan toiveikkaana jotain muuta, jotain uutta. Ja koskaan ei tunnu tulevan odottamaani puhelua, jossa kerrottaisiin, että me haluamme sinut. Olen saanut herätä siihen todellisuuteen, että sitä puhelua ei ole tulossa. Avoimia työpaikkoja ei juurikaan ole. Kukaan ei tunnu kaipaavaan ketään. Työmarkkinatkin tuntuvat odottavan jotain. On mukava lukea uutisia, jossa kerrotaan, miten maamme työttömyys on laskussa ja itse näen jo itseni työmarkkinoiden raiskaamana, tarpeettomana ja loppuun palaneena, pohtien elämän tarkoitusta.

Onni on se, että meitä on monta samassa tilanteessa, samassa haaleassa vedessä, jossa aivosolutkin lepäävät ja odottavat. Eräs pois potkittu kuvasi hyvin sosiaalista köyhyyttään uutisen jälkeen. Hän oli kertonut ystävälleen potkuista ja ystävä oli vähätellyt tilannetta. Hän sanoi, että hänelle tulee fyysinen oksetus, kun näkee ystävän lähestyvän tai ystävän nimen vilkkuvan luurissaan. Hän sanoi vihaavansa jokaista, joka kertoo tietävänsä, miltä hänestä tuntuu. Hän sanoi, että on helpompi jäädä kotiin, kun mennä harrastusten pariin, sillä ihmisten ymmärtämättömyys ahdistaa. Minusta tuntuu vähän samalta. Koko ihmiskunta, joka tuntee mielestään ajatukseni ja pelkoni saa minussa aikaan vilunväristyksiä. Lohduttavat sanat, että kyllä sinä saat töitä, kun vaan haet, saa inhon virtaavan läpi kehoni. Minä tiedän, kuinka paljon olen tehnyt töitä, hakeakseni työtä. Minä tunnen ne hakuprosessien aiheuttamat toiveikkuuden ja epätoivon tunteet parhaiten.  Minä haen, minä rukoilen, minä toivon ja samalla minä pelkään. Pelkään hylätyksi tulemista, epäonnistumisen tunteita ja ennen kaikkea tarpeettomuutta. Toisaalta en odota ihmisten, jotka eivät ole tässä tilanteessa ymmärtävänkään, miltä minusta tuntuu. Koen tämän niin henkilökohtaisena epäonnistumisena, että en halua altistaa läheisiäni moiselle taakalle. Siksi kai koen eristäytymisen muusta maailmasta helpompana. Kun en kohtaa ketään, ei minun tarvitse valehdella kysyttäessä arkista, mitä sinulle kuuluu, kysymystä.

Työttömyys, miten pieni, mutta kuitenkin niin mahdottoman suuri ongelma ja kenties minun tulevaisuuteni. Työ arvottaa ihmistä ja meidän tapauksessa työ on myös välttämättömyys, jotta selviämme veloista ja muista kuluista. Elämä pyörii rahalla ja rahasta. Missä on toivo, siellä on tie ja minä olen hukannut molemmat.

”Se on ihan sama, mitä me täällä yritetään, koska meistä kaikista tulee kuitenkin epäonnistujia.” -Tanhupallo