Kuinka paljon turhaa energiaa kuluukaan tällä hetkellä perheessäni stressaamiseen. Tämän energian, jos saisi talteen, niin sillä lämmittäisi talon koko talven ajan. Esikoinen valmistautuu kevään koitoksiin ja tulevaisuuteen ja hänen uskonsa meinaa horjua. Kuopus edelleen rimpuilee koulukiusaamisen varjostamassa arjessa. Minä taas lasken päiviä työttömyyteen ja yritän tässä samalla sisäistää tämän taakse jäävän työn muuttunutta toimenkuvaa, joka on seurausta irtisanomisista. Voin kertoa, että minua ei voisi tällä hetkellä yhtään vähempää kiinnostaa tämä työ tai uusi toimenkuvani. Noh, sain minä pari työhaastattelua sovittua ensi viikolle ja voi, kuinka vähän minä enää uskon itseeni. En muista, koska olisin ollut ihan näin epävarma itsestäni ja tulevaisuudesta. Entä jos, saankin hakemaani työtä, enkä ole valmis? Entä jos se paikka on tätä nykyistäkin hullumpi? Entä jos en saakkaan tarvitsemaani työtä, vaan taas löytyy joku minua parempi hakija? Entä jos useampi työpaikka tärppää, mistä tiedän mikä on oikea? Haenko sinne kouluun tänä vuonna vai jätänkö väliin? Riittääkö voimat rakentaa uutta, kun vanha pakostikkin jättää jälkensä minuun? Harmittaa menetetyt lomat ja palkan aleneminen ja ennen kaikkea pelottaa uusi huominen, olkoon se millainen tahansa. Mies reagoi tähän kaikkeen stressiin kiukuttelemalla ja kyllä, täytyy muistaa, että hänenkin työpaikallaan on YT:t. Minun yöt kokonaisuudessaan on piehtarointia, entä jos, kysymyksissä. Ja miehen yöt ovat piehtarointini myötä myös vallan vallattomia. Tällä hetkellä on tosi vaikeaa rauhoittua. Tänään on vallan muutama turhautumisitkukin minut yllättänyt. Kuten arvata saattaa, kyse ei ole tässä epätoivossa, vain tästä työtilanteesta, vaan kokonaisuudesta, jota elämäksi kutsutaan. Miten kamalan vähän tuntuu löytyvän oikeita ratkaisuja, niin yhtään mihinkään. Yhtään eivät voimavarat riitä elää huomiseen, vaan nyt jälleen eletään hetki kerrallaan.

Toivoakin kuitenkin on, sillä esikoiseni tulevaisuus tulee kaikesta huolimatta. Ei se murehtimalla tule yhtään sen nopeammin. Kuopus vaihtaa ensi vuonna koulua, joten josko kiusaaminen sen myötä rauhoittuisi. Omasta tulevaisuudestani en tiedä. Mutta on äärimmäisen hienoa, että pääsen työhaastatteluihin. Minun tulisi iloita näistä mahdollisuuksista, eikä kokea niitä taakkana. Järki sanoo, että kaikki tämä, mitä nyt elän, on vain väliaikaista ja nurkan takana odottaa jo nippu uusia mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia. Se ei tuo lohtua juuri tässä hetkessä, mutta siellä se tulevaisuus on.  Kohtaamisiakin on mahtunut elämään. Tapasin erään miehen pitkästä aikaa. Meillä oli vuosia sitten siis tuikitavallinen työsuhde. Hän oli ns. paremmassa asemassa, kuin minä ja se näkyi silloin aikanaan siinä tavassa, jolla kommunikoimme. Nyt tapasimme työn ulkopuolella tasavertaisina ihmisinä ja hän halasi ja rutisti niin, että tunsin vain sähkövirran kulkevan kehoni läpi. Hän kertoi ilostaan, jota tunsi tavatessaan minut. Hän vakuutti, että kaikki järjestyy. Sen päivän jaksoin hymyillä, vaikkakaan ennen tuota hetkeä en tuntenut tuota ihmistä kovinkaan merkitykselliseksi, mutta tuossa hetkessä hän tuntui toivolta. Ajatella miten pieni ele, voikaan olla niin suuri sekä merkityksellinen.

”Antaudu sille, mikä on.
Päästä irti siitä, mikä oli.
Usko siihen, mikä tulee.” –Sonia Ricotti