Nyt minun täytyy jälleen ihmetellä elämän arvoituksellisuutta. En tiedä laittoiko enkelit työhanskat käteen vai mitä tapahtui, mutta uskomattoman tapahtumasarjan seurauksena, minä sain kauan kaivatun puhelun. Minä sain työtä ja empimättä minä otin sen työn vastaan. Mikä ihana tunne oli irtisanoutua irtisanomisaikana. Pelko ja uuteen siirtymisen jännitys tuli sitten paljon myöhemmin ja vahvistuu päivä päivältä. En kuitenkaan halua juuri tässä hetkessä purkaa sitä tunnetta, sillä haluan vain iloita tästä mahdollisuudesta ja tapahtumasarjasta joka johti tähän. Olen saanut kamalan ihania viestejä ihmisiltä, jotka tsemppaavat minua tähän hyppyyn tuntemattomaan. Olen saanut hyvää palautetta työskentelystäni ja kehuja ihmisenä ja nuo viestit saavat minut pelonkin yli uskomaan, että minä pystyn tähän muutokseen. Nyt enää taputtelen vanhan työni ja melko pian astelen aivan uudenlaiseen, minulle tuntemattomaan maailmaan. Jotta elämä ei ole aivan simppeliä, niin tottahan toki minulle tarjottiin työtä myös omalta erikoisosaamisalaltani. Tunnen kuitenkin hyvin vahvasti, että nyt jos koskaan, on aika mennä kohti uutta. Tämä mahdollisuus on sellainen ihme, että minun on pakko uskoa, että tämä on se polku, joka minun tulee valita ja jonka päälle työn perustukset rakentaa. Tokikaan kyse ei ole taloudellisesta lottovoitosta vaan ihan työstä. Palkka ei missään nimessä nouse nykyisestään, mutta eräänlainen voitto se on, että elintaso edes jollain tasolla säilyy. Sekin kyllä tuntuu lottovoitolta, että pääsen kokeilemaan oman osaamiseni rajoja ihan uudella tavalla. Toivon totisesti, että tämä on vastaus kysymykseen, mitä minusta tulee isona? Kenties muutakin, kun nykyistäkin isompi? Toivon, että tämä tie tuntuisi oikealta ja vähemmän väärältä, kun nykyinen. Toisaalta nykyinen on valmistanut minua tulevaan, oli se millainen vaan.

Olen onnekas, että vaikka työ ja sen tuomat pelot ennen nykyhetkeä saivat minut vaipumaan hetkelliseen epätoivoon, minulla on ollut perhe tukena. Mies ei ehkä aina niinkään ole osannut rinnalla kulkea, mutta sentään joskus. Lapset ovat myös olleet ihan kiitettävästi mukana. Nuorimmainen on vähän itsekin opetellut ottamaan vastuuta koulustaan ja harrastuksistaan. Esikoinen on rämpinyt läpi kirjoitusten ja aina silloin tällöin auttanut myös kotona. Kaikki ovat iloinneet kanssani tästä uudesta käänteestä. Surullisinta on huomata kaikki ne ihmiset, jotka eivät ole olleet läsnä, mutta tässä hetkessä en anna heidän varjostaa valoani. Elämä tekee sen vielä kyllä.

 

”Rohkea ihminen ei ole hän, joka pelkää, vaan hän joka voittaa tuon pelon.” –Nelson Mandela