Niin on taas aika vierähtänyt. Vanha työelämä on jäänyt taakse ja uudessa työssä on jo tovi vierähtänyt. Olikin vallan mielenkiintoinen aloitus uudessa työssä, kun kuulin heti toisena päivänä ja sen jälkeen päivittäin, että työpaikkani oli tarkoitettu eräälle toiselle. Minä olin jotenkin toiveikas työpaikkaa vaihtaessani, että löytäisin oman paikkani ja jos ajattelen työtä työnä, minä tunnen työn omakseni. Kuitenkin työ on aina muutakin, kun pelkkää työtä, se on myös työkavereita, yhteistyötä, palavereja, hankkeita ja erilaisia projekteja. Yhteistyö ei voi olla kovin hedelmällistä, kun olen vienyt tietämättäni ja ennen kaikkea tahtomattani mahdollisuuden työkaverilta jatkaa tuossa työssä, kun hänen työsopimuksensa päättyy. Tuntuu, että jokainen työntekijämme olisi halunnut pitää tuon ihmisen työssä. Tämä rekrytointipäätös, jonka seurauksena minä tähän nykyiseen päädyin, on osaltaan varmasti myös vaikuttanut perehdytykseni tasoon olennaisesti. Pitkälle olen saanut selvitä itsenäisesti. Kuitenkin työ on ihanan antoisaa ja täynnä mielenkiintoisia kohtaamisia, ammatillisia oivalluksia ja osaltaan myös onnistumisen kokemuksia. Toki välillä tulee myös tunteita, että olisin voinut selvitä hieman paremmin, mutta myös niitä tunteita tarvitaan, jotta voin kehittyä ja tulla entistä paremmaksi. Olen toiveikas, että aikanaan löydän paikkani myös työyhteisöstä. Ja jos en, niin silloin ei ole niin tarkoitettu.

Uusi työ on tuonut mukanaan ihanaa uupumusta, sellaista hyvänlaatuista. Kun tulen illalla töistä kotiin, olen aivan puhki. Olen käyttänyt päiväni aikana energiaa uuden sisäistämiseen ja kohtaamisiin. Tämä uupumus tuntuu hyvältä verrattuna siihen vanhan työn mukanaan tuomaan uupumukseen, joka johtui enemmän turhautumisesta ja epätietoisuuden ja ikävien kokemusten mukanaan tuomasta kaameasta väsymyksestä. Tämä uudenlainen uupumus on pirskahtelevaa ja antaa minulle voimia nähdä ympäröivän kauneuden, jota tässä hetkessä kesä ja aurinko kehystää. Kaunista elämä osaltaan onkin, joskus vaan tulisi pysähtyä sen äärelle.

Tämänkaltainen pysähtyminen kauneuden äärelle tapahtui, kun mieheni vei minut äitienpäivänä eräälle kauniille saarelle, jossa näki luontoa kauneimmillaan silmin kantamattomiin, suuntasi katseen sitten mihin vaan. Siinä veden äärellä meillä oli rauha pysähtyä ja nähdä elämämme, toisemme ja tuntea se hetki ja se syy, miksi juuri me olemme yhdessä. Kun palasimme myöhemmin kotiin, oli täällä kotona sitten minua odottamassa lasten rakentama äitienpäivä. Tällä kertaa äitienpäivä oli todellinen äitienpäivä ja saa minut edelleen herkistymään, kun ajattelen tuota päivää. Kumpa tämän äitienpäivän kaltaisia ihanan valoisia päiviä olisi arjessa enemmän, mutta Luojan kiitos edes näistä harvoista pysähtymisistä tämän arjen keskellä. Ihan helpolla ei elämä meitä laske ja tälläisistä päivistä saa voimaa edes yrittää jaksaa huomiseen.

”Tee sitä mihin uskot.
Usko siihen mitä teet.
Tee, niin kuin parhaaksi näet.
Älä usko mitä muut sanovat.
Sano, mitä itse ajattelet.
Ajattele itse.
Uskoon kuuluu epäily.
Uskoon kuuluu rohkeus.
Pahinta uskossa on sokeus.
Rohkea uskaltaa epäillä,
eikä näe niiden välillä
pienintäkään ristiriitaa.”- Tommy Tabermann