Vaikka alkuvuosi näytti kovin synkeältä  työtilanteesta johtuen ja tuntui taas kovin haastavalta kaikki, on kuitenkin koittanut hetkellisesti kesä ja pilvipouta. Uusi työ on lähtenyt rullaamaan omalla painollaan. Tunnen edelleen olevani työyhteisön ulkopuolella, mutta itse työ on kuitenkin vaihtelevaa, mukavasti haastavaa ja niiden puolesta jopa antoisaa. Ulkopuolisuus työssä tuskin hellittää hetkeen, sillä päivittäin kuulen edelleen rivien välistä, että paikkani olisi pitänyt mennä toiselle. Se työkavereiden tuntema tunne aiheuttaa sen, että monessa saan pärjätä itse. Pelkään taas epäonnistuvani, sillä epäonnistumiseni olisi yksilötason ongelma, en tuskin voisi vedota yhteisöllisyyden ja perehdytyksen puutteeseen. Kuitenkin uudessa työssä on uudenlaisia mahdollisuuksia. Olen jälleen ilmottautunut lisäkoulutuksiin syksyksi, joka tuo taloudellista huolta varmasti osaltaan, mutta sytyttää tullessaan monen monituista ammatillista intohimon tuikkua. Se mikä on tuonut uuteen työhön myös omaa haastetta, on juhlan aika, joka on pitänyt minut melko kiireisenä vapaa-ajan puitteissa. Väsymys on ottanut valtaansa ajoittain, mutta toisaalta on pistänyt katsomaan usein taaksepäin ja toteamaan, kuinka pitkälle olemme tulleet. Lasten kouluvuosi on tullut päätökseen ja Suvi virren kauniit sävelet avasivat tulevaisuuden esikoiseni eteen. Minkä tien hän nyt valitsee jää nähtäväksi. Nuorimmainen päätti koulun tänä vuonna stipendi taskussa, kohtalaisin arvosanoin. En koskaan olisi uskonut, että keskiverto lapseni saavuttaisivat moista ansiota. Stipendit usein tuntuvat menevän niille koulujen suosikeille, menestyjille ja lahjakkaille. Kuitenkin olen ylpeä siitä, että lapseni sai kokea stipendin tuoman ylimääräisen palautteen koskien koulutyötä, jota hän on tehnyt. Itse olen helpottunut, että kouluvuoden päätös tuo nuorimmaiselleni lomaa koulukiusaajistaan (tai näin uskon).  Muitakin juhlan aiheita on ollut, kuten se, että siirryin uudelle vuosikymmenelle ja heräsin eräs aamu jälleen muutama harmaa hius enemmän hiuksissa. Sitä päivää en kai unohda ikinä. Olimme koko perhe kasassa ja sain ihania muistamisia perheeltäni. Lisäksi yksi  monista hienoista hetkistä koettiin tai ei koettu, kuin etänä, mutta koettiin kuitenkin, kun sisko sai koulunsa päätökseen. Hän raivasi vaativan koulun läpi kahden pienen lapsen äitinä. Ei ole sanoja, kuinka ylpeä olen hänestä. Meidän taustoilla on helpompi epäonnistua, kuin onnistua ja me molemmat olemme osaltamme rikkoneet tätä kasvatuksessa saamaamme kirousta. Hän teki sen ja se vaati varmasti monta uhrausta ja monta itkua, turhautumista, tarjoten varmasti hänelle myös iloa. Kumpa hän näkisi, kuinka suuri selviytyjä hän on tässäkin asiassa ollut. Kumpa hän löytäisi lopulta sellaisen paikan työelämästä johon hän tuntisi kuuluvansa. Kumpa vaan voisin rakastaa hänet ehjäksi ja antaa edes ripauksen tästä ylpeydestä, jota tunnen, kun ajattelen häntä.

Paljon siis on mahtunut tähän kevään ja kesän portaille onnen ja ylpeyden kyyneliä, hiljaisia hetkiä ja luottamusta, että ehkä elämä kantaa, joskus ehkä paremmin ja joskus hieman huonommin.

”Unohda pilviset päivät, mutta älä aurinkoisia tunteja.
Unohda hetket ikävät, mutta älä hetkiä voitettuja.

Unohda virheet joita ei voi korjata,
mutta älä erehdysten tuomaa oppia.
Unohda epäonni joka täytyi kohdata,
mutta älä aikaa jolloin onni alkoi potkia.

Unohda päivät jotka olet ollut yksin,
mutta älä kohtaamaasi hymyilevää kulkijaa.
Unohda suunnitelmat jotka eivät toimineet,
mutta muista aina kantaa mielessäsi unelmaa”