Minulla on ollut tänään hyvin ainutlaatuinen päivä. Vain minä ja musiikin kautta koko eletty elämä. Koko viikon olen nähnyt unia edesmenneistä ihmisistä ja niistä, joiden elämä on risteytynyt kanssani, mutta he eivät ole jääneet osaksi elämää. Huomaan sisälläni jonkinlaisen tyhjiön. Uskon, että tämä sisäinen tyhjiö yrittää täyttyä muistoilla, jotta en kokisi niin suurta yksinäisyyttä. Tartun eletystä elämästä hetkiin, jolloin olen kokenut itseni merkitykselliseksi ja kenties jopa rakastetuksi. On monta kohtaa eletyssä, joihin mielelläni palaan kadotakseni juuri tältä hetkeltä. Yksinäisyys on kuin syöpä, se vain kasvaa ja leviää ja täyttää lopulta koko kehon vieden hieman elämää mennessään pala kerrallaan. Onneksi on nuo pienet hetket, joihin voin palata. On syynsä miksi jokainen niistä hetkestä kuuluu menneeseen ja sinne ne kuuluukin. Jokainen eletty hetki on tuonut minua kohti tätä elämää, mitä nyt elän. Tässä elämässä on paljon hyvää, enkä suinkaan haluaisi toisenlaista elämän polkua. Ymmärrän, että jokaisella tapahtumalla on merkityksensä ja opetuksensa ja ilmeisesti olen aavistuksen kovapäinen, sillä minua on elämä joutunut opettamaan hieman kovemmalla kädellä. Toisaalta tunnen montakin ihmistä, joilla on vieläkin opettavaisempi elämä. Eli arvostan nykyistäkin elämää, mutta onneksi myös menneestä löytyy ajan kultaamia muistoja, jotka tuo kaipaamaani rakkautta elämääni. Nuo lyhyet pienet hetket menneessä etenkin lapsuudessa ja nuoruudessa piti minut silloin aikanaan hengissä ja näemmä kannattelee nykyisyydessäkin yhdessä uusien kokemusten ja muistojen.

Varmasti osaltaan unet ja tämä hetki juontaa juurensa ehkäkin työelämästä, joka ei kohdellut minua viime vuosina kovin arvokkaaksi. Ehkä väsyin, jopa tunsin palavani loppuun. Ja nyt uudessa työssä, minä pidän työstäni, mutta suhteessa työkavereihin olen täysin ulkopuolinen ja altis arvostelulle. Mietin, että olisiko se työttömyys ollut sittenkin armollisempi vaihtoehto, mutta tuntien luonteeni, ei se olisi ollut. Ehkä siis tässäkin asiassa kävi hyvin? Olen kuitenkin niin väsynyt, että en näe sitä. Minä en jaksa osittaisesta pettymyksestä huolimatta hakea työtä vaan ajattelen, että minun täytyy vaan jaksaa. Kuitenkin kun jotain täytyy tai on pakko, se vie tuhottomasti turhaa energiaa. Minun pitäisi vaan osata luovuttaa taistelu ja keskittyä itse työn tekemiseen. Loma olisi varsin auttanut tässä hetkessä, mutta työpaikkaa vaihtamalla otin tietoisen riskin suhteessa jaksamiseeni luopumalla lomaoikeudestani tämän kesän osalta. Oma oli valintani, vaikka ei ehkä oikea tai sitten se oli oikea ja merkitys selviää sitten vasta myöhemmin.

Toki tyhjiötä osaltaan kasvattaa sosiaalisen elämän puute myös työajan ulkopuolella. Jokainen perheellinen tietää kuinka nopeasti sitä hukkuu perhearkeen osaamatta pysähtyä. Sitä hukkaa taidon kertoa omista tarpeistaan, toiveistaan, unelmistaan tai edes omasta päivästään. Arki on kuin jumiin jäänyt levy, joka toistaa itseään päivästä toiseen. Väitän, että joidenkin ihmisten kanssa päivittäiset keskustelutkin menevät sanasta sanaan, samalla lailla, päivästä toiseen. Poikkeamia ei juuri päiviin synny ja jos syntyy niin usein jotain negatiivisia yllätyksiä, kuten ukkonen vieraili ja hajotti kasan sähkölaitteita. Missä on se minun elämäni ilotulitus, joka tuo elämään valoa, iloa, pirskahtelevaa onnea ja onnistumisen kokemuksia? Ja missä on ne ihmiset, jotka jakaisivat tuon hetken kanssani? (Siltä varalta, että olen tänäänkin vain tapumainen uskomaan ihmeisiin, ymmärtämättä, että luomme itse ihmeemme, minä kaivan kaikki elämän oppaat, unlemakartat ja muut esiin, muistuttamaan minua jälleen toisenlaisesta totuudesta.)

”On sulaa hulluutta vihata kaikkia ruusuja,
koska yksi piikki on pistänyt sinua.
Tai päästää irti kaikista unelmistasi vain,
koska yksi niistä ei toteutunut. ” -Pikku Prinssi