Esikoiselle ei avautunut ovi opiskeluihin. Minä aavistin jo keväällä, että välivuosi saattaisi olla hänen salainen toive. Kirjoitukset olivat vieneet hänen mehut, joten hänen pääsykokeisiin panostaminen jäi hieman puolitiehen. Toiveet tulevaisuuden suhteen on hänellä korkeat. Kirjoitusten tulokset eivät olisi koskaan voinut yltää hänen vaatimustasolleen, joten tulokset jo itsestään tuottivat hänelle pettymyksen. Toinen pettymys tuli, kun jatkokoulutuspaikka ei avautunut. Keväällä minä ihan hiljaa yritin kannustaa häntä yrittämään hieman lujemmin. Minä kerroin, että välivuosi on pitkä nuorella iällä. Ei se siinä hetkessä hänestä pitkältä tuntunut, mutta nyt tulosten tullessa, minä kuulen, että se on kuin onkin ikuisuus. Kaikkein riipivintä on kuulla, että hän kokee tuottaneensa meille vanhemmille pettymyksen. Minä yritän kertoa hänelle, että sinä rakennat omaa tulevaisuutta ja sitä ei voi meidän vanhempien varaan rakentaa. Minä olen ylpeä hänestä, teki hän mitä vaan. Minulle riittää, että jokaisena päivän tuntina hän hengittää ja on olemassa. Minä olen onnellinen ihan vaan hänen olemassa olostaan. Tärkeää on vain se, miten hän kohtelee itseään ja muita. Pelottava ajatus, että hän tekee suuret valinnat elämässä vain, jotta me vanhemmat voimme olla ylpeitä hänestä. Hänen tulisi oppia olemaan ylpeä itsestään ja rakentamaan elämä omien unelmien ympärille. Tokikin minä haluaisin pitää häntä sylissä ainiaan ja suojata virheiltä, mitä itse olen tehnyt, suojata häntä pettymyksiltä ja suojata siltä riskiltä, että hän tulee satutetuksi. Ymmärrän kuitenkin, että hänen omien jalkojen täytyy pian kantaa.

Tänä vuonna meidän pihan linnunpöntöt saivat asukkaat. Oli ihana seurata aitiopaikalta, kun pesää rakennettiin ja kuinka ihanaa oli, kun pienet kuoriutuivat. Joka päivä me mieheni kanssa vietimme hetken seuraillen lintujen puuhastelua. Eräs ilta äitilintu palasi ruuan haku reissultaan ja oli yksi pörröpää pöntön oviaukossa maailmaa ihmettelemässä. Äitilintu työnsi vauvansa takaisin pönttöön. Tuli kuitenkin se päivä, kun näimme äitilinnun houkuttelevan pienokaisiaan ulos. Oli tullut aika kokeilla omia siipiään. Siihen se tippui yksi pienokainen ruohikkoon ja aikanaan siitä hävisi maailmaan avaraan. Minun elämä on kuin tuon äitilinnun, joka kokee, että lapsen pitäisi jo lähteä kokeilemaan omia siipiään, mutta kuitenkin niin mielelläni työntäisin hänet takaisin pönttöön kasvamaan. On ihan käsittämätöntä, miten minun omasta pienestä suloisesta nahkapäästä kasvoi suuri ja kaunis Tähkäpää. Ei ihmekkään, että häntä kasvu hämmentää, kun edes minä aikuisena ihmisenä en voi sitä käsittää.  Kumpa lapseni oppisi riittämään itselleen, kumpa hän uskoisi omiin unelmiin ja ymmärtäisi työn tekemisen merkityksen, jotta ne unelmat saavutetaan. Kumpa matkalla tulevaisuuteen hän muistaisi esitellä suurta sydäntään, rakastaa ja tulla rakastetuksi. Kumpa hän ymmärtäisi, että elämässä ei kyse ole meistä vanhemmista vaan hänen omasta elämästä. Minä olen saanut häneltä jo enemmän, kun koskaan osasin edes odottaa.

 

”Sinä ainoa tekoni, jota mä en koskaan kadu.
Mutta mietin, miten kohtelet elämää,
mihin se johtaa, mitä vielä ottaa.
Enkä edes tunne niin, sua nenänpäästä varpaisiin.
Tänään on kaikki hyvin, minä tiedän.
On silti mulla takiasi aina Sydän vähän kalellaan.”- Kaija Koo