Huoli on ihan turha tunne. Se ei johda yhtään mihinkään, mutta silti se valtaa väkisinkin tilaa elämässä, aina ja ikuisesti. Huoli usein kohdistuu juuri niihin, jotka tekevät elämästä elämisen arvoisen tai sitten huolta aiheuttaa oma elämän tilanne. Mutta se on ainakin varma, että huolta on aina, jos omaa tunteita. Miksi ei voisi olla vain hyviä tunteita? Miksi kummassa ne hyvät tunteet tarvitsevat rinnalla kulkijaksi huolen, vihan tai katkeruuden? Millaista olisikaan elämä ilman huolia, jotka varjostavat poikkeuksetta niitä hyviäkin hetkiä elämässä. Usein omassa elämässä kyse on valinnoista ja päätöksistä, jotka vievät joko eteenpäin tai kolme taakse. Omiin valintoihin voi vaikuttaa, mutta toisten elämiin ei oikein pääse käsiksi, ei millään. Katsot vaan sivusta, kuinka elämä kuljettaa toisia etapilta ja toiselta. Se voimattomuus sivusta seuraajan roolissa on turhauttava. Myös omat lapset tekevät valintoja, joihin me vanhemmat emme oikeastaan voi vaikuttaa, kuin kasvatustyöllämme, mutta juuri ratkaisun hetkellä se lapsi tekee kuitenkin oman valintansa, vaikka vanhemmat sanoisivat mitä. Jos kompastuu, on noustava, mutta vanhemmille siitä jää huoli ja ehkä jopa syyllisyys siitä, että mitkä asiat ovat tähän johtaneet.

Huolia on monenlaisia ja jokaisella on taatusti omansa ja omanlaisena. Asioilla on yleensä tapana järjestyä sanotaan, mutta onko noin. Tavalla tai toisella varmasti, mutta mikä on se tapa? Kärsiikö siinä joku? Loppuuko joku lopullisesti? Kuoleeko mukana jotain todella kaunista? Entä jos asiat ei vaan enää palaa koskaan hyväksi? Esimerkiksi minun veljeni elämä, joka aina on aina ollut painajaismaista ja myöhemmin painajainen muuttui katkeamattomaksi kuolemaksi huumeiden käytön myötä. Kuka voisi sanoa enää vuosikymmenten jälkeen, että hänen (tai hänen läheisten) asiat järjestyy? Asiat varmaan järjestyy lopullisen kuoleman myötä, mutta se ei tee sitä hänen painajaista elämättömäksi, eikä se poista sitäkään tosi asiaa, että jotain kaunista kuoli ennen kuin se ehti syntyäkkään. En vaan voisi nähdä siinä lopullisessa kuolemassa mitään lohdullista, lukuunottamatta sitä, että veljeni painajainen päättyisi. Sanotaan myös, että toivoa on niin pitkään, kun on elämää, mutta siinä ihmisrauniossa ei ole ollut elämää vuosiin, eikä toivoa nähdä voi hän itsekkään. Eli on vain ainainen huoli siitä mitä tämä päivä tuo tullessaan. Ja kun sivustaseuraajana on saanut nähdä niin monta toivottomalta tuntuvaa tarinaa on huoli ihan päättymätön, kun pohtii niitä valintoja joita omat lapset tekevät tänään ja huomenna. Nuoruus on siitä jännä asia, että kaikki tuntuu niin varmalta ja päättymättömältä. Päätös tehdään tänään, ajattelematta huomisia seuraamuksia. Ei veljenikään ajatellut ensi kertaa huumeita nauttiessaan, että hän käyttää niitä koko loppuiän ja nautinto loppuu heti alkumetreillä. Hän vain teki päätöksensä siinä hetkessä.

Toisaalta sitähän se päättäminen on meidän kaikkien elämässä. Ei sitä omienkaan päätösten pohjana ole aina vankkaa tietoa ja ymmärrystä siitä, että mitä seuraa. Toki päätöksiä ohjaa yhteiskunnan normit ja odotukset, mutta muuten sitä on vain aika ajoin uskallettava kokeilla ja on vain uskallettava luottaa, että lopulta elämä kantaa. Luottamus kävelee silloinkin käsikädessä huolen kanssa, entä jos päätinkin väärin, kysyy sisin, kun pää johtaa. Välillä sitä päättää sydämellä ja silloin kysyy pää, entä jos kuitenkin tein väärän päätöksen? Näitä kaikkia päätöksiä ohjaa valinnan vapaus, jonka saamme synnyin lahjana, mutta viisaus tehdä päätöksiä tulee vasta eletyn elämän myötä (paitsi kai minulle).

”Mutta eniten kaikista noist se oli,
Siks ku mä halusin…
Mä sanon siks ku mä halusin.
 Ja mä rähjäsin mut uskoin rakkauteen.
Mä menin sinne ja takasin.
Ja mä kaaduin, mut mä nousin uudelleen.” -Maija Vilkkumaa