Kesä on hiljalleen mennyt menojaan ja on päästy maistamaan jälleen arkea. Kesä on ollut ihan mahdottoman kaunis, pitkä ja lämmin. Monta hetkeä on tullut koettua ja päällimmäisenä tunteena on kiitollisuus, vaikka enimmikseen aika kuluikin itsellä töiden parissa. Kuitenkin se, että muu perhe on lomaillut ja saaneet huokaista arjen taakoilta, tekee minut onnelliseksi. Viikonloppuisin olemme sitten menneet minun tarpeeni huomioiden. Viikonloput ovat sisältäneet retkeilyä, luonnon ihmettelyä ja pysähdyksiä. Kuitenkin niin pieniä vastoinkäymisiä, kuin myös uusia ihmettelyn aiheita ihmisyydestä,, on löytänyt kesän harmoniaa sotkemaan, mutta ne kuuluvat elämään. Tällä hetkellä päällimmäisenä muistona on onnenkantamoiset, joissa olisi vallan ollut katastrofin ainekset, mutta onnella ja tuurilla selvittiin enemmän säikähdyksellä. Yksi tälläinen tapahtuma vei siskon nuorimmaisen ambulanssiretkelle paikalliseen sairaalaan. Säikähdyksellä lopulta selvittiin. Voi sitä onnea, kun pieni pääsi takaisin tänne meille. Moinen säikähdys tapahtui siis siskon ja lasten vieraillessa meillä. Sisko jo pohti, että kannattaako meille pian tullakkaan, kun aina sattuu ja tapahtuu. Kuitenkin täytyy muistaa, että toistaiseksi on ollut onni matkassa. Sairaalassa vietti esikoisenikin aikaa vierailijan ominaisuudessaan, kun hänen ystävänsä joutui todella ”läheltä piti” tilanteeseen. Se oli jo todella täpärällä, ettei mennyt ystävän henki-kulta ja toipuminen jatkuu vielä.  

Kesäloma mahdollisti nuorimmaiselleni lomaa koulukiusaajistaan ja eritoten tästä ns. pahimmasta. Kuulimme, että kesän aikana kiusaajaan perhettä kohtasi tragedia. Jotenkin moinen murhenäytelmä sai minut toivomaan kyseiselle perheelle voimia, onnenkantamoisia ja toivon rippeitä, joihin he voisivat tarttua. Käytin paljon energiaa toivoakseni heille kaikkea hyvää. Keskustelimme lasten kanssa tilanteesta. Puhuimme nuorimmaisen katkeruudesta kiusaajaa kohtaan. Puhuimme siitä, että kyseistä kiusaajaa tulisi kohdella, niin kuin toivoisi itse tulevansa kohdelluksi, jos moinen murhenäytelmä kohtaisi meidät. Sinällään en epäile, etteikö nuorimmaiseni kohtelisi kiusaajaansa kuten ennenkin, sillä eihän hän edes uskalla ottaa kontaktia häneen. Kielsin nuorimmaistani osallistumasta juoruiluun ja kunnioittamaan toisen surua. Puhuimme siitä, että todennäköisesti kiusaaminen saattaa lisääntyä, sillä kiusaajan tuska on suurempi, kuin koskaan ennen. Pyysin nuorimmaiseltani ymmärrystä, että mitä todennäköisemmin kiusaajalla ei ole muita keinoja käsitellä tunteitaan, kuin häiriötä aiheuttava ja huomiota hakeva käytös. Käskin entistä kovemmin häntä ymmärtämään tätä ilmiselvästi rikkinäistä nuorta. Käskin nuorimmaistani entistä kovemmin kääntämään toisen posken, kun he kohtaavat. No arjen myötä he kohtasivat. Kohtaaminen oli juuri sellainen, kun oletinkin. Oma nuorimmaiseni altavastaaja, sydän rikki ymmärryksestä. Sen hetken tunsin vihaa siitä, että miksi minä hukkaisinkaan energiaa tuohon perheeseen. Tunne meni kuitenkin ohi, sillä sitä on ihmisyys. Toivoa paremmasta huomisesta, toisesta välittämistä siitäkin huolimatta, että monet meistä vaan pyrkii satuttamaan. Minä toivon, että tässä tarinassa tulee hyvä voittamaan, vieköön se vaikka vuosia. Minä en kestä, jos hyvyys häviää ja huomaisin, että minä olen opettanut lapsiani vain alistumaan.

Myös miehelläni on ollut omanlaisensa suru, kun hän kokee tulleensa petetyksi/hyväksikäytetyksi oman läheisensä tiimoilta. Mieheni on hyvin perhekeskeinen ja hyvästä perheestä. Kuitenkin tuo lapsuuden perhe on muuttunut ja muutos on tuonut ahneuden ja vallankäytön osaksi heidän keskinäisiin suhteisiin. Mieheni taas ei voi millään hyväksyä sitä, vaan on ollut valmis luopumaan mistä vaan säilyttääkseen rauhan. Nyt kuitenkin hänenkin taistelutahtonsa heräsi, kun häntä ja hänen perhettään satutettiin. En usko, että tuossa sodassa voi olla kuin häviäjiä, mutta en millään saa myrskyä enää laantumaankaan.


”Ei ole hedelmällisempää maaperää hyville ja huonoille siemenille kuin lapsen sydän. -Z.Topelius