Syksy on tullut aivan ryminällä. Käyn työn ohessa ahkerasti opiskelemassa kahta eri koulutuskokonaisuutta, joten ei tarvitse pohtia mihin vapaa-ajan käyttää. Olen jotenkin onnellinen siitä, että lapset tarvitsevat minua entistä vähemmän, joten voin panostaa myös omaan osaamiseeni ja kehittymiseen. Tokikin on asioilla se toinenkin puoli ja siitä olenkin usein tänne kirjoittanut. Olisi mukavaa, jos he tarvitsisivat minua edelleen. Kuitenkin koen omanlaista onnekkuutta siitä, että minulla on mahdollisuus oppia ja opiskella, vaikka välillä opiskelut työn jälkeen maistuukin kaurapuurolta. Toivotaan, että tulevaisuudessa kehittyvälle ammattitaidolleni on entistä enemmän käyttöä.

Pohdin, että mitä minulle kuuluukaan tämän kaiken kiireen keskellä. Tunnen itseni usein melko väsyneeksi ja joskus vallan turhautuneeksi. Esikoista ei juuri näy kotona ja se tuo tosiaan hieman huolta tullessaan. Nuorimmaisesta on tullut niin teini, että kun häneltä kuulumisia kysyy, vastaa hän aina, ihan hyvää, hyvää tai jotain muuta, joka on yhdellä sanalla ilmaistavissa. Mies taas nauttii omalta osaltaan siitä, että yhteinen aika on lisääntynyt lasten kasvun myötä. Hieman minua jännittää siskoni perheen tulevaisuus, sillä sieltä kuuluu mahdollisia tulevia erouutisia. Ero on ihan hyvä juttu, jos siihen päätyy molemmat kumppanit yhteisellä päätöksellä ja jos elo yhdessä on mahdotonta, niin yksin yhdessä lasten kanssa on varsin siunattu mahdollisuus. Kuitenkin ero on aina omanlaisensa kriisi molemmille puoliskoille, lapsista puhumattakaan. Luotan sisareeni, että olivat he yhdessä tai erikseen, lasten ehdoilla he tämän asian hoitavat. Mieltäni vaan painaa, että en voi olla nykyistä enempää sisareni tukena. Minusta tuntuu, että hän hakee minuun hieman etäisyyttä, joka myöskin on ymmärrettävää, jospa hän haluaa itse käsitellä asian rauhassa. Olenkin suonut hänelle tilaa, mutta yrittänyt tuoda ilmi, että tarvittaessa olen korvana, joka kuuntelee ja tukena, jos omat jalat ei kanna. Vastoin odotuksiani olen pohtinut myös sisareni miehen jaksamista, kuin ennen kaikkea lapsia. Huomata saattaa, että vaikka oma aikani ja tilani on lisääntynyt, käsittelen vieläkin omia kuulumisia muiden kautta. Ehkä olen tähän aina kasvanut ja ehkä minun täytyy vaan oppia hengittämään ja oppia kuulemaan itseäni. Hengittäminen onkin varsin se tila, jota tarvitsen. Fyysisesti olen keventynyt paljon viimeaikoina. Viime keväänä, kun elämä työssä oli kovin haastavaa, ennen kuin vaihdoin työpaikkaani, alkoi mielettömät vatsakivut. Kipu tulee kohtauksen omaisesti, usein kun on stressiä tai on nukkunut tai syönyt huonosti. Kivun välttämiseksi tai hoitamiseksi olisi voinut kuvitella minun menneen lääkäriin, mutta tosiasia on se, että pelkään kohtaamisia lääkäreiden kanssa. Kohtaamisissa pelkään mahdollista vähättelyä tai muuten epäonnistunutta vuorovaikutusta. Näin ollen huomaan vältteleväni ruokaa, jotta kipukohtaus ei tulisi. Toinen asia, mistä yritän pitää kynsin hampain kiinni, on yöunet. Stressiä tai pahaa mieltä elämässä ei voi välttää. Tästä kaikesta on siis seurannut se, että pian saa taas pukea ns. omat vaatteet päälle. Josko jonakin päivänä uskaltaudun ja myös ehdin sinne lääkäriin. Sitä ennen lääkkeeni löytyköön luonnon helmasta ja raikkaasta syysilmasta.

Työssä minä voin vaihtelevasti. Huomaan, että meillä töissä on paljon vahvoja ihmisiä ja siellä kipinöi ja räjähtelee aika lailla. Hyvää mieltä työpaikallani saa osa työntekijöistä toisia vähättelemällä. Työn paras puoli kuitenkin on se, että työtä on paljon. Ei meinaa ehtiä edes huomata kaikkea sitä, mitä siellä tapahtuu ja kun työtä on paljon, myös päivät kuluvat nopeasti. Työ sisältää paljon hyviä ja opettavaisia kohtaamisia, jotka taas pitää työn mielekkäänä vastapainona itse työyhteisölle. Olen erityisen kiitollinen siitä, että työn myötä olen saanut paljon oppimiskokemuksia ja kehityn jälleen niin ihmisenä, työntekijänä, kuin oman ammattini edustajana.

”Kaikki voi olla yhtä aikaa niin pientä ja niin suurta.”