Viime viikonloppuna mieheni kantoi pienen veljeni haudan rauhaan. Suru oli musertava tuona päivänä. Tuona viikonloppuna minä kuljin hautausmaalla useaan otteeseen ja jalat painoivat taakan alla ihan kohtuuttomasti. Minä kaipasin, minä tunsin sen kaiken rakkauden kerralla. Jotenkin toiveikkaana minä olin ajatellut, että ikävä helpottaisi, mutta minä romahdan kerta toisensa jälkeen. Minä en nuku, rintaa polttaa ja pakottaa koko ajan. Minä vihaan öitä, jotka tuntuvat loputtoman pitkiltä. Minä vihaan pimeyttä ja hiljaisuutta, mutta väsymykseltäni en kestä myöskään päiviä ja melua, sillä edelleen väsymyksen takia kuulen kaiken tavallista kovempana. Työssä on haastavaa, mutta en osaa luovuttaa. Minusta tuntuu, kuin hulluus olisi tullut läpi väsymyksen elämääni. Minä vain tahtoisin luovuttaa. Lakata hengittämästä ja levätä. Minä koen jälleen kohtuutonta riittämättömyyttä. Elämä on kuin kosken kuohussa uiva oljenkorsi, jonka nään, mutta en saa siitä kiinni. Päivästä toiseen ja yöstä toiseen minä näen elämän lipuvan ohitseni. Minä toivon, että elämä tarttuisi minuun ja muistuttaisi siitä, miksi hengitän tänäänkin.

Äitini sairaasta maailmasta ja vihasta minua kohtaan sain taas muistutuksen. Ennen hautajaisia minä kerroin äidilleni kuinka en saa nukuttua. En, vaikka mitä tekisin. Hautajaisten jälkeen kokoonnuimme äidin luokse, jossa äiti kaivoi esiin kuoren ja sanoi jotain ”jotta saisit paremmin jatkossa unta” vai sanoiko hän ”kun kerta nukut niin hyvin” tarkalleen ottaen en muista. Kuoressa oli kuvia menneeltä ajalta jolloin veljeni oli pahoinpidelty. Kuvissa oli juuri se veljeni, jollaisena hän ei halunnut meidän häntä muistavan. Mietin kuvia katsoessani, kuinka sairas tuo nainen on, että hän säilyttää noita kuvia? Mitä hän haluaa minulle viestittää noilla kuvilla? Miksi hän halusi näyttää minulle viimeisenä kuvana pahoinpidellyn veljeni verissä päin? Miksi hän halusi satuttaa minua vielä kerran? Halusiko hän näyttää minulle konkreettisen epäonnistumiseni ja muistuttaa siitä, että hänen mielestään minun olisi pitänyt suojella veljeni tuoltakin kokemukselta. Hetken siinä mietin, että näytänkö hänelle kuvia veljeni mädänneestä ruumista, mutta se hetki meni saman tien, sillä en halunnut satuttaa tuota sairasta ihmistä yhtään enempää. En myöskään usko, että veljeni olisi sitä halunnut.

Oli myös aika, jolloin veljeni eli ihan normaalia aikaa nuorena aikuisena, kun olimme jo muuttaneet pois synnyinpaikkakunnaltani ja veljelläni oli oma koti. Silloin veljeni ajoi meille usein viikoksi tai viikonlopuksi olemaan. Puhuin siskoni kanssa noista ajoista, kun äidilläni oli tarve mustata muistoa ja esittää toteamus, Että silloinko kun hän oli herraa X:sää karussa? No oli toki niitäkin kertoja, kuin veljeni pakeni vaikeuksiaan, mutta kuitenkin itselleni merkityksellisempää oli yhdessä vietetty aika. Juuri niistä hetkistä haluaisin pitää kiinni. Äitini antoi pojalleni jotain veljeltäni ja sanoi, että tämä muisto siitä, että veljeni kerrankin oli onnistunut jossain. Oikeasti minä olin monessakin hetkessä veljestäni ylpeä. Hän jossain vaiheessa eli, asui siistissä kodissa, heräsi aamulla töihin. Hänellä oli tyttöystävä, jota hän kohteli kuin kukkaa kämmennellä, vaikka tyttö ei sitä ansainnutkaan. Veljeni oli oikeasti hieno ihminen. Hän rakasti meitä sisaruksia ja oli lapsistamme ylpeitä. Hän puhui lapsistani kavereilleenkin. Ei veljeni ollut paha, mutta äiti haluaa muistaa vain ne huonot ajat ja hukuttaa meidätkin niihin.

Äiti kertoi, että hän on suunnitellut omat hautajaisensa, eikä meidän tarvitse huolehtia niistä. Totta, ei ollut tarkoituksenikaan, mutta pohdin sitä, että haluanko häntä samaan kuoppaan veljeni kanssa. Siinähän hänellä on paikka, mutta saako veljeni rauhan, jos minä heidät siihen rintarinnan hautaan. Kuinka sitten, kun haluan muistaa veljeäni? Muistaisin pakostikkin äitinikin. Voisiko olla ironisempaa haudata äiti isäni hautaan, jonka elämän äiti tuhosi, jonka kuolemasta minulle valehdeltiin, kunnes ymmärsin itse tilata kuolintodistuksen, ihmisen jonka takia äitini vihaa kai minuakin. Vai onko niin, että ulkoistan itseni kokonaan äitini kuolemasta, kuten hän toivoo. Veljelleni äiti ei soisi hautakiveä. Hän sanoo, että veljeni ei ollut halunnut kiveä, eikä hautaa jonne käydä kusella. Se ei pidä paikkaansa, sillä olen oikeasti vakuuttunut, että veljeni tiesi, kuinka rakas hän oli minulle. Ja jos olisikin sanonut, on hän sen sanonut vihapäissään tarkoittamatta sitä. Siskoni kanssa me päätimme hankkia hänelle kiven.

Hautajaisten tiimellyksessä siskoni muutti omaan kotiin jättäen miehensä heidän yhteiseen kotiin. Siellä on uusi arki ja minä pohdin, kuinka kummassa siskoni jaksaakaan. Haluaisin hänet syliini sulkea ja pitää, kunnes hänen suru ja tuska helpottaa. Tunnen niin suurta huolta hänen jaksamisestaan kaiken keskellä. Kuinka kaikki muuttuukin kerralla. Rakastan häntäkin niin kovin. Pelkään, että koska menetän kaiken hiljalleen mihin koskeen, että menetän hänetkin. Kerta toisensa jälkeen onni kääntää minulle selkäänsä ja hiljalleen tärkeät asiat katoaa elämästäni. Kun jokin näyttää onnelta, se minulta riistetään tai näytetään toisena. On minulla toki onneakin ollut elämässä ja tässäkin hetkessä monta ainutlaatuisen ihanaa asiaa, kuten perheeni ja siskoni perhe, mutta juurikin siksi pelkään, että menetän palan heistäkin. Edelleen olen sitä mieltä, että jos nyt saisin nukkua pois tästä elämästä, on elämäni onnettomasti ollut onnekas ja on minulla ollut paljon ainutlaatuisen ihaniakin hetkiä ja ihmisiä elämässäni. Olisin kiitollinen eletystä, mutta toki juuri tässä hetkessä olisin onnellinen myös levosta ja menettämisen tuomasta tuskasta ja menettämisen pelosta vapautuessani. Olisi ihanaa edes hetken unessa kävellä veljeni kanssa rinta rinnan ja tuntea se yhteenkuuluvuus, jota olemme saaneet elämämme aikana kokea. Olisi ihana nähdä, että hänellä on rauha. Toki taivaanrannan tuolla puolen, on muutama muukin tärkeä, jota haluaisin tavata.

” Ikävä mun on sua,
Ikävä etkö nää,
Ikävä hiipii silmäkulmaan
Ja padot räjähtää
Ikävä hiipii ja tekee kipeää.” -Ressu Redford

Kuolemasta huolimatta, elämä on täällä ja minä hengitän. En tiedä miten, mutta jotenkin se tapahtuu. Ehkä se suru joskus väistyy uusien vaikeuksien tieltä. Tässä hetkessä minä tunnen koko menneisyyden ja tulevaisuuden harteillani, valoa ei näy.

”Minä olen muistanut sinut niin kauniina kuvina.
Vakavina unina muistanut paremmin kuin muita.

Minä olen muistanut sinut kipuna kiivaana,
Suruna sielussain, valona yössä vain.

Minä olen valvonut tuhat yötä.
Tehnyt työtä tyhjää niin kuin kuolemaa.
Kaipuuta polttavaa olen tuntenut näillä teillä.
Elämäni kintereillä ajanut eteenpäin. ”-Kim Lönnholm