Ottipa lujille tämä loppukiri koulutusten ja töiden kanssa. Sairastuinkin jonkin viruksen vuoksi, mutta ei minulla ollut vara sairastaa. Piti vaan puskea eteenpäin. Vihdoin, kun viimeisetkin tentit oli ohi, sai joulu tulla. Syksy oli niin rankka, että joulu tuli tänä vuonna stressittä. Laskeuduimme vain jouluun, kun pehmeän pilven päälle. Koko perhe yhdessä, ilman aikatauluja, tuntien kaikkia niitä tunteita, joille arjessa ei ole ollut aikaa. Monta kertaa huomasin, että ikävä veljeäni kohtaan purkautui hiljaisena itkuna, mutta ei se haitannut. Tänä jouluna itku oli puhdistavaa, sillä tiesin hänen olevan turvassa siellä, missä hän ikinä onkaan. Nukkua ei kyllä malttanut, sillä oleminen oli niin ihanaa. Hautuumaalla tuli ulkoiltua useaan otteeseen hakemassa rauhaa ja muistelemassa edesmenneitä rakkaita. Pukki toi lahjoja, jotka olivat aivan minunlaisia, täyttäen lahjatoiveet, joita en osannut edes toivoa. Lapsetkin saivat omat lahjansa ja vaikuttivat kovin tyytyväisiltä. Tämä joulu on hyvä päätös tälle kamalalle vuodelle, joka koetteli elämän joka saralla.

En uskalla edes toivoa tai ajatella, mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Kouluhan jatkuu tieten töiden ohessa. Töissä menee ensi vuonna pakka uusiksi, kun muutamat tärkeät väsähtivät ja joulun alla tuli eroilmoituksia aimo annos. Nuo eroilmoitukset tulivat sellaiselta tasolta, että olennaisesti vaikuttavat minunkin työhön, vielä en vain tiedä miten. Uhka vai mahdollisuus? Jää nähtäväksi. Mieheni äiti näyttää muistisairauden merkkejä. Hän soittaa ja toistaa usein samoja asioita, soittipa hän kerran yölläkin, kun ei ymmärtänyt ajantajua. Tämä mahdollinen sairastuminen tuo varsin omat varjonsa mieheni ja sitä kautta meidän muidenkin elämään. Minun äitini jatkaa kuolemista, jota hän on tehnyt vuosikymmeniä. Hän saa jäädä kauas taustalle, kun kirjanmerkki jonkin unohtuneen kirjan väliin. Aivan, kuten me sisarukset unohduimme häneltä, kun olimme lapsia. Siskoni aloittelee uutta elämää eron jälkeen. Hän ja hänen lapset toivottavasti pysyvät lähellä elämäämme sulostuttamassa. Esikoiseni rukoilee koulupaikkaa ja sitä myötä itsenäistymistä. Toivon, että toi elämä eteen mitä vaan, saisimme säilyttää terveytemme ja olisihan se mukavaa myös säilyttää taloudellinen tasapaino. Kuluvan vuoden YT:t sai pelkäämään taas toimeentulon puolesta. Tälle vuodelle odotin juhlan ja onnen aikaa, mutta nyt odotan vaan tulevalle vuodelle parempia selviytymistaitoja arjen vastoinkäymisten selättämiseksi. Haluaisin uskaltaa heittäytyä haaveilemaan, mutta elämässämme näyttää olevan selkeä kaava, jossa onnen ja epäonnen aika on vakio, toista hieman toista enemmän.

Nyt maha täynnä jouluherkkuja, mieli hieman paremmin levänneenä, kohti arkea ja tulevaa vuotta.  Tämä on kuin se hetki, kun istut vuoristoradan lähtöpisteellä ja odotat, koska uusi kierros alkaa? Muistelet, kuinka se edellinen reitti kulki, mikä oli vauhti ja millainen oli vauhdin loppu? Kuvittelet muistavasi, mutta silti matkasta tulee ainutlaatuinen, nousuineen ja laskuineen.

”Kaikessa pimeydessä valo on läsnä.
Mitä syvempi pimeys, sitä kirkkaampi valo”.  – Tommy Hellsten