Olen jatkanut sairastelua tänäkin vuonna. Tuntuu, että koko keho on kääntynyt minua vastaan. Jopa mennyt muistuttaa minua kehossani, sillä muutamien vuosien takaisen onnettomuuden aiheuttamat vammat, jonka jälkisiivouksen ajattelin olevan ohi, muistuttaa taas itsestään ja vaatii jälleen toimenpiteitä. Pohdin, että kuinka paljon voi antaa/tai ottaa vastaan kerralla? Paljon, minä ymmärrän. Ymmärrän, että kehoni ei jaksa, sillä miksi se jaksaisi, kun en on oikein itsekkään jaksa. Sairastelu on tehnyt olostani entistäsi kurjempaa. Itse sairastelu syö jaksamista, väsyttää ja turhauttaa, kun ei riitä. Välillä kysyn itseltäni, että kenelle minun pitäisikään riittää? Miksi vaadin itseltäni koko ajan niin paljon? Sosiaalinen elämä on viimeistään nyt kuollut, kun kuljen työhön ja työpäivän jälkeen sitä vain odottaa, koska pääsee taas nukkumaan. Ensi viikolla loppuviikosta on taasen lääkäri ja odotan hyviä uutisia, kenties turhaan, mutta se toivo on oikeastaan ainut, mikä kantaa jälleen huomiseen ja sen yli. Ennen vanhaan, kun energia loppui, oli pakko jaksaa, sillä lapset olivat pieniä. Nyt sen väsymyksen voi tuntea täydellä teholla, sillä lapset ovat jo isoja. He tuovat iloa entistä harvemmin läsnäolollaan. Molemmat asuvat kotona tietenkin edelleen, eihän kuopus nyt ole vanhakaan, mutta heillä on jo omia isojen lapsien menoja. Esikkoa näkee ehkä kerran viikossa, jos sittenkään. Siskoni etääntyy kovaa vauhtia. Kaipaan edelleen kovasti veljeäni ja hän on päivittäin mielessä ja osaltaan varmaan hänen menettämisensä sysäsi minut tähän syöksykierteeseen. Ensimmäistä kertaa ehkä koko elämässä minun pitäisi osata elää itseäni varten, sillä minulla ei ole ketään kuka välttämättä tarvitsee huolenpitoani ja pitää minut pakostikkin maailman syrjässä kiinni. Tilanne kokonaisuudessaan luo omanlaistaan haikeutta, yksinäisyyttä ja turhautumisen tunteita, mutta samalla tuo armollisuutta siitä, että kunhan saan työn hoidettua, muuta ei tarvita. Vielä, kun oppisin olemaan itselleni riittävä. Miten voi oppia elämään itseään varten, jos aina on antanut kaiken muille? Olen aina määritellyt itseni muiden kautta ja nyt pitäisikin yht`äkkiä tietää, kuinka ohjelmointia muuttaa ja kuinka tulevaisuus pitäisikään määritellä? Jos ei elä muita varten, niin mitä sitten? Työ on tietenkin iso osa elämää, mutta kuten olen todennut, nykyisen työni ei voi antaa määritellä itseään, sillä silloin viimeistään masentuisi. Me emme ole kovin vahva työyhteisö. Tokikin muutoksia on tulossa, josko se siitä muutosten myötä vahvistuisi. Opiskelut alkaa pian. Opiskeluun on aina liittynyt pieni hallinnan tunne. Se on aina ollut voimavaroja tuottava asia. Olen opiskellut työn ohessa, kokenut olevani silloin itsenäinen ja muista riippumaton, mutta tänä vuonna työnantajani työnsi kätensä kyynärpäitä myöten opintoihini, jonka kautta koen menettäneeni tuon hallinnan tunteen. Koen, että se ainut asia, joka uuvutti, mutta toi voimavaroja arkeen, vietiin minulta. Ehkä tämä on alkushokki ja tunne muuttuu, toivon niin. Joten oikeastaan minulle jää vain yksi toive, terve päivä! Se tärkein tunne taas on kiitollisuus siitä, että lapset kasvavat terveinä. Tähänkin kiitollisuuteen liittyy toive, jatkukoon se niin.

”Hankaluuden keskellä
 lojuu mahdollisuus” - Albert Einstein