Niin se alkaa viimein valo taittaa pimeyttä pois ja se kovasti virkistää. Minulla on hiljalleen alkanut opinnot, jonka vuoksi olen saanut nauttia hitaista ja hiljaisista aamuista minuna itsenä. Hiljaisuus ja oma aika on toisaalta tosi raskasta, sillä silloin minusta tuntuu, että hukun ikävään, jota veljeni poismeno aiheuttaa. Toisaalta on ollut aikaa kuunnella, ehkä jopa ensi kertaa ties kuinka pitkään aikaan, omia tarpeitani ja ajatuksiani. Miten kovasti sitä voikaan ihminen kaivata rakkautta, rakastetuksi tulemista, hyväksymistä ja yhteisöllisyyden tunteita. Sitä huomaa, miten oma avioliitto onkaan loppupeleissä sitä kumppanuutta ja itse liitto on odotellut, milloin lapsien kasvua, milloin konkurssin tai suruaikojen päättymistä. Arjen kiireiden keskellä ei ole edes osannut kaivata sitä syliä, kosketusta ja syvällisiä keskusteluja. Nyt aika on tehnyt minut entistä tietoisemmaksi omasta yksinäisyydestäni. Toki mennyt ystävänpäiväkin muistutti osaltaan yksinäisyydestäni, sillä tänä vuonna ehkä ensimmäistä kertaa, kukaan ei toivottanut minulle hyvää ystävänpäivää, lukuunottamatta hotellin respan työntekijää, joka lahjoi ihanalla sydämen muotoisella suklaalla. Toisaalta yksinäisyys on armollistakin, sillä viime vuodet eivät ole olleet ihan helppoja, enkä missään nimessä haluaisi olla taakkana muille. Ehkä juuri siksikin niin moni on ottanut etäisyyttä. Ehkä he eivät tiedä mitä minulle sanoisi, toisaalta en haluaisi myöskään valehdella, että kaikki on aina hyvin, sillä aina kaikki ei ole hyvin.

Huomaan myös kaipaavani niin montaa muutakin ihmistä, kun edesmennyttä veljeäni. Lähetin ystävänpäivän iltana terveisiä taivaaseen edesmenneelle ystävälleni. Menneestä kaipaan ensimmäistä todellista rakkauttani, kuinka kovasti haluaisin hänelle kertoa veljestäni, mutta ennen kaikkea haluaisin pyytää häneltä anteeksi. Unessa olen hänen kanssaan usein puhunutkin. Hän oli sellainen persoona, että hänelle ei tarvinnut sanoa sanakaan, sillä hän aina tiesi ajatukseni. Olen kai aina tuntenut häntä kohtaan jonkinlaista sielunsisaruutta. Ikävä on myös kova siskoani ja hänen jälkikasvuaan. Siskoni tosiaan koki paljon elämää mullistavia asioita yhtä aikaa veljeni kuoleman kanssa, joten hän tarvitsee omaa tilaa ja ehkä siksikin hän on etääntynyt minusta. Joskus ajattelen, että tuleekohan meistä enää koskaan yhtä läheisiä, kun me olimme, mutta luotan siihen, että hän tietää kotini ja sydämeni olevan hänelle aina auki. Ikävää koen myös, kun esikoinen on aina vaan harvemmin täällä lapsuudenkodissaan.

Ehkä tämä hetki elämässä on se, kun minun pitää rakentaa oma minuus itseni varaan, ei enää muiden varaan. Ehkä minusta itsestäni pitäisi tulla itseni paras ystävä. Ehkä minun täytyy vaan oppia seisomaan omilla jaloilla ja kannatella tällä kertaa vaan itseäni, kun siihen kerrankin on mahdollisuus. Se on iso oppimisen paikka, sillä jotenkin olen aina määritellyt itseni muiden kautta. Yksinäisyys ei ehkä ollut se, mitä toivoin, mutta voisiko se olla kuitenkin uusi mahdollisuus?

Tänään taas kuljin hautausmaalla viemässä kynttilää muualle haudattujen muistopaikalle veljelleni. Sytyttäessäni kynttilää minä muistin, että en aina ole ollut yksin ja juuri siinä hetkessä minä tunsin, että en ollut sitä nytkään. On ihanaa jutella hänelle oman mielen kautta. Aina hän ei vastaa, mutta minulle tuo lohtua ajatus siitä, että hän kuuntelee. Hän ei ehkä kuollessaan ymmärtänyt omassa yksinäisyydessään, miten suuri ikävä jäi tänne maan päälle. Joskus mietin onko minulla oikeus tähän kaipaukseen, sillä en voinut olla läsnä hänen hädän hetkellään? Kuitenkin tunnen sydämessäni, että kyllä hän tiesi, että rakastin häntä, kaipasin häntä ja olisin halunnut olla läsnä. Minä pohdin ja tunnen palan siitä lohduttomasta yksinäisyydestä mitä hän tunsi, sillä se samainen yksinäisyys syö minuakin välillä, vaikka kokemuksemme yksinäisyydestä eivät olekkaan verranollisia, sillä elämme oli ja on hyvin erilaisia ja kokemusmaailmamme omamme. Olen varma, että vaikka veljeni kokikin yksinäisyyttä ja useita hylkäämisen kokemuksia elämänsä aikana, hänessä oli ihan omanlaista rakkautta ja siksikään hän ei olisi ansainnut tulla kuolluksi yksin. Yksinäisyys hänen kohdallaan söi häntä varmasti, kuin syöpä. Sattuuhan yksinäisyys minuunkin, vaikka ympärilläni onkin suojaava perhe.

”Minut ympäröin tyhjyydellä,
jotta voisin nähdä,
Jotta oppisin itse mitä tunnen
Ja tietäisin sen…” -Apulanta