Olen ollut jonkinlaisessa sumussa, väsymyksessä, jossa jokainen päivä on ponnistus. Väsymys ei ole fyysistä vaan jonkinlaista henkistä lamaa. Arki on töitä, kotia ja koulua. Esikoinen ponnistelee kohti tulevaisuutta tunteiden vuoristoradassa. Juniori on niin teini edelleen. Töissä eletään kireyden ilmapiirissä, jossa ystävällisyydelle ei ole tilaa, mutta minä hymyilen ja muistan kiittää ja sen osalta muuttaa ilmapiiriä edes hitusen positiivisemmaksi. Minä yritän olla niin, että en antaisi muiden piikkien pistää, mutta toki ne vaikuttaa. Pian alkaa olla jälleen yksi koulu takana. Enää viimeiset ponnistukset ja sitten minä pidän taukoa tästä oppimisesta tai yrittämisestä oppia. Koulupäivät vietän toisella paikkakunnalla, jossa yövyn. Silloin kuin koulu alkoi tunsin tuskaa jättäessäni perheeni kotiin, mutta tänä keväänä nuo omat hetket ovat olleet tervetulleita. Kun aiemmin pyörin hotellin vuoteessa ja tuskailin ja kontrolloin kodin tapahtumia, niin nyt nukun kuin tukki, syön rauhassa ja nautin hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä. Mietin usein millaista olisikaan asua yksin? En sitä ole tehnyt tämän elämän aikana montaakaan kuukautta, vaikka nuorena muutinkin pois kotoa. Olosuhteet ajoivat minut avoliittoon hyvin nuorena täysi-ikäisen poikaystäväni kanssa. Eron jälkeen taisin asua muutaman hetken yksin, kun pian uusi avokki kantoi kamansa kotiini, ennen sitä viimeistä yhteistä kotiamme. Jälleen eron myötä vietin hetken omassa kodissa, jossa aina oli joku, kunnes tapasin tämän nykyisen mieheni. Sillä tiellä ollaan oltu aina. Sen lisäksi, että olen ollut avoliitoissa tai hetken omassa kodissa oli luonani aina jompikumpi sisaruksistani, veljeni useimmin, sillä hän ei ollut tervemennyt omaan kotiin. Minä huolehdin tuosta pienestä pellavapäästä, jota niin kovin rakastan vieläkin, kai koko elämäni.

Veljeni, kuolemansa jälkeen on ollut elämässäni jokaikinen päivä. Minä puhun hänelle ajatuksissa, minä kaipaan häntä, minä uneksin hänestä. Syyllisyys on pesinyt sydämeeni. Kumpa elämä olisi suonut minulle mahdollisuuden hyvästellä hänet ja pyytää anteeksi. Kumpa olisin saanut saattaa hänet matkaan taivaanrannan tuolle puolelle ja mikä olisikaan ollut täydellistä, olisimme voineet mennä yhdessä. Toki rakastan ihmisiä tässäkin elämässä, mutta tämä kipu kaikkien muiden kipujen kanssa imee minusta välillä elämänhalun ihan totaaliseesti. Olen jotenkin kamalan yksin tämän ikäväni kanssa. Veljeni kuoleman jälkeen olen tuntenut iloa yhtenä erikoisena päivänä ja se oli päivä, jolloin matkasimme hautakiven tekijälle aurinkoisessa kevätsäässä suunnittelemaan pienen hautakiven pikkuveljelleni. Miten tuon matkan jälkeen minusta tuntuikaan, että kiven asettamisen jälkeen minä olen tehnyt kaiken, mitä enää voin tehdä. Tuolla matkalla minä tunsin, että veljeni oli läsnä. Siinä kivessä on se, mitä me haluamme muistaa ja kompromisseille ei ollut tilaa. Valitettavasti hautapaikan omistajaksi on merkattu äitini, joka ei osallistu kiveen. Hän ei olisi kiveä halunnut, sillä hän väitti veljeni sanoneen, että kiveä ei tarvita. Me siskon kanssa päätimme toisin ja olen varma, että kipumme nähtyään, veljeni hyväksyisi päätöksemme, joskin epäilen, että hän on edes moista sanonut. Jouduin soittamaan äidilleni kiveen asentamiseen liittyvissä asioissa. Meni hetki, kun sain tekstiviestin, jossa hän taas pyysi minulta jotain suhteellisen sairasta. Sen hetken olin aivan raivona, itkin ja nauroin yhtä aikaa hänen utopiselle toiveelleen. Miksi tuo ihminen voi kuvitella, että juuri minä, jota hän on elämänsä vihannut, olisin hänelle antamaan mitään? Jälleen ihmettelen, että onko hän unohtanut? Kieltääkö hän kaikki tapahtuneet asiat niin vahvasti omassa päässään, että ne lakkaa olemasta? Toisaalta ihmettelen, miksi edes mietin häntä, sillä omasta katkeruudestanihan minun pitäisi vapautua. Anteeksi en voi antaa, mutta voin varmasti hiljalleen jo alkaa unohtamaan. Minulla olisi oikeus siihen. Olen varma, jos pääsisin irti menneiden kahleista, niin näkisin auringon. Ehkä en ole siinä vielä valmis tässä elämässä, mutta sitten seuraavassa viimeistään.

Samalla, kun tilasin toiveidemme mukaisen kiven veljelleni, sain aikaiseksi myös tilata korjauksen isäni hautakivelle. Siitäkin tunsin omanlaista huojentavaa kiitollisuutta. Olen kiitollinen, että joitakin vuosia sitten uskalsin selvittää totuuden. Tuon totuuden jälkeen aukesi monta valheiden verkkoa. Minä olen harmissani, että en tuntenut tuota isää joka eli, vaan tunsin vain sen isän, mikä kuva minulle hänestä maalattiin. Olen varma, että isäkin olisi halunnut tuntea minut tälläisenä kuin minä olen. Tämä elämä ei ollut meitä varten, mutta hänetkin tunnen joskus läsnä, vaikka en hänelle osakkaan puhua. Muistan vain hänet käydessäni hänen haudallaan, viedessäni kukkia haudalle ja korjaamalla hänen kivensä.

Pohdin usein miten musta, synkkä ja kuoleman rikastuttama elämä minulla onkaan ollut, mutta toisaalta olen tässä rinnalla elänyt elämää, joka kulkee valonpolkua. Minulla on ollut elämässä kaksi tosi rakkautta, joista toisen eteen olen saanut taistella. Jokaikinen päivä tapaamisemme jälkeen, aina tähän päivään, minä valitsen hänet. Minulla on tämä koti, nämä lapset ja ne hetket, jolloin olen saanut tuntea ja kasvaa tämän perheen mukana. Minulla on monta kaunista muistoa sisarusteni kanssa. Minulla on ollut monta ihanaa ja rakkauden täyteistä hetkeä siskon lasten kanssa. Olen saavuttanut paljon heikoista eväistä huolimatta ja siitäkin minun pitäisi iloita. Olen oppinut paljon menetysten myötä ja jokainen elämässäni käväissyt on jättänyt omat hetkensä minun muistojen kirjaan. Joskus vain on niin vaikea muistaa kaikkea sitä valoa, kun synkkyys sitä varjostaa.  

”Se alkaa näkyä päälle päin,
että lähdit ja minä jäin.
On sieluni sanaton,
kun mulla niin paha olla on.
Ei ikävä ikinä mee,
Se pysyy se syvenee.
Vielä eilen tähtiä näin,
nyt nekin on sammumaan päin.
Mua maailman tuulet vie,
ja joskus johonkin loppuu tie.” -Kaija Koo