Loma tuli ja meni. Takana on ihanan ihania kesäpäiviä säästä riippumatta. Päivät on täyttynyt kukkien, pihasaunan ja luonnon tuoksuilla ja kesän mauilla. Työt ovat jälleen alkaneet ja nyt puhaltaa töissä muutoksen tuulet, kun kuvaan astui uusi esimies. Varsin tarmokas ja näpsäkkä neiti, joka elää nykyaikaa enemmän, kuin työpaikkani. Ilolla odotan tätä puhuria, jota tämä neiti näpsäkkä tuo tullessaan. Paljon muutakin muutosta elämään kuuluu. Välillä oikein hirvittää, miten kaikki muuttuukaan kerrallaan.

Esikoinen muuttaa omaan kotiin syksyllä, kunhan koti vaan ensin valmistuu. Hiljalleen muuttolaatikot valtaavat kodistamme tilaa ja samaan aikaan haikeana pohdin, miten saan täytettyä hänen lähdöstä aiheutuvaa tyhjiötä. Välillä itkemme yhdessä, kuinka hankalaa on aikuistua ja välillä riemuitsen hänen kanssaan tulevasta. Minulla ei ole koskaan ollut mahdollisuutta irtautua kodistani, kuten esikoisellani, hiljaa valmistellen. En tuntenut ikävää kotoa muuttaessani, jota hän tuntee ajatellessaan edessä olevaa muuttoa. Olen kauhuissani ajatuksesta, että enää hän ei ole tässä, mutta olen iloinen hänen puolestaan, sillä oli hän missä tahansa, minun sieluni on siellä hänen kanssaan. Parisuhde on jotain outoa. Nyt ovat lapset kasvaneet ja usein vietämme miehen kanssa aikaa yhdessä. Kun lapset oli pieniä saatoimme vaan haaveilla yhteisistä hetkistä, joita nyt siunaantuu päivittäin. Miten kummassa me selvittiinkään kaikesta siitä, mitä ruuhkavuodet pitivät sisällään? Voi kuinka onnekkaita me olemmekaan kokiessamme niitä pieniä hetkiä, jotka vietämme yhdessä pohtien mennyttä ja tulevaa.

Mies sai kesän aikana liudan diagnooseja. Terveys ei jaksa elintapaamme, stressiä, väsymystä ja on vuosien takainen ”lähellä piti” tapauskin lääkityksineen vaikuttanut hänen nykyiseen terveydentilaan. Uskomatonta, että tuosta mieheni kuoleman porteilla käynnistäkin on jo pian kulunut neljätoista vuotta. Uskon sisimmässäni, että kaikki menee tällä kertaa hyvin. Kumpa vain häntä hoitavat lääkärit eivät vaihtuisi niin tiheään. Kumpa olisi se yksi, joka hoitaisi häntä. Nyt joka kerta on eri lääkäri, joka vaihtaa lääkkeitä ja soutaa hoidossa yhteen suuntaan ja sitten tulee toinen, joka huopaa taas eri suuntaan. En voi uskoa, että näin pirstaleinen hoito tuo hyviä hoitotuloksia. En voi kuitenkaan kun uskoa.  Ja tottahan toki tähän muutokseen lisätään se, että mies vaihtaa nyt myös työnantajaa. Palkkaa, kuin myös pidempiä päiviä ja vastuuta tulee lisää. Mies onneksi tykkää työstään, mutta ihan pakostikkin pistää miettimään, että kuinka terveys kestää yhä pitenevät työpäivät. Toisaalta edelleen maksellaan konkurssivuosista, joten rahan takia hän kai haluaa yrittää.

Kesän ikimuistoisia hetkiä oli, kun sain kumartua veljeni hautakiven äärelle. Kivi on kaunis ja paikallaan. Rakastan veljeäni ja kiven näkeminen oli jonkinlainen päätepiste ja rauha. Olimme palaamassa haudalta, kun näin kummitätini. Koko suku syyttää minua ja sisartani äitimme hylkäämisestä. Äiti on sairas ja tarvitsee apua. Tai sitä se on aina ollut, mutta suku ei sitä tiedä. Nyt äiti on ripustautunut sukulaisiini, syöden heidän sielunsa kitaansa, kuten meidän sielut aikanaan. Hän kietoo heidät jonkinlaisen syyllisyyden takkaan, joten he kokevat velvollisuudekseen hoitaa äitiämme. Kun hiljaa sisältäni kumpusi viha ja katkeruus. Minä puhuin. Kerroin kummitäsilleni, että kaikki se mitä äiti päästää suustaan on tarinaa. Jos ei tiedä tarinan toista puolta, niin ei voi tuomita. Kerroin, että veljeäni ei tapettu, kuten äidin tarina kertoo. Kerroin, että isäänikään ei tapettu, kuten äiti haluaa kaikille uskotella. Kerroin totuuden harvasanaisesti, valheista, kokemastamme ja lapsuudesta, johon me kaikki hukuimme. Sanoin, että tietämättä totuutta kenelläkään ei ole oikeutta tuomita meitä jälkeläisiä, sillä kukaan, joka nyt tuomitsee ei ollut auttamassa meitä lapsia, kun lapsuutemme meiltä riistettiin jo ennen syntymäämme.  Nyt jos koskaan suku varmaan luulee, että olen hullu, kuten äiti on heille uskotellut, mutta sitten se on niin. Kuitenkin kertominen oli jollain tavalla puhdistava kokemus. Toivon, että joku edes pysähtyy pohtimaan, että olemmeko me lapset sittenkään synnynnäisesti pahoja ja huonoja ihmisiä.

Veljen kuoleman aikoihin sisareni elämä muuttui ja me olemme kauempana toisiamme kuin koskaan. Minä en juuri tiedä hänen elämästään. Saimme kutsun sisareni esikoisen syntymäpäiville. Tuo pieni lapsi oli minulle niin kovin rakas. Hän oli varmasti kauneimpia asioita, mitä elämässäni on koskaan ollut. Kutsu vaan kuulosti siltä, että meidän ei tarvitse tulla, vaan se on velvollisuudesta lähetetty. Kerroinkin tunteestani sisarelleni. Hänen mielestään tulkitsin kutsun väärin. Kiukkuisena hän ilmoitti, että enää hän ei aio juhlia jatkossa järjestää. En minä sitä halunnut. Laitoinkin, että tottahan toki juhlia täytyy järjestää, mutta ei hänellä ole velvollisuutta meitä sinne kustua. Minulle riittää, kun tapaan edes silloin tällöin hänen lapsiaan. Elämä on pitänyt huolta siitä, että minä en voi olla enää niin lähellä sisartani ja hänen lapsiaan kuin aiemmin. Mutta se mistä minulla on suuri suru, on tunne siitä, että olen jäänyt kaiken hänen elämän ulkopuolelle. Hänellä on uusi elämä, jossa minulle tai perheelleni ei ole sijaa. Toisaalta ymmärrän, ehkä sisareni haluaa työntää koko lapsuutensa pois, johon siis minäkin olennaisesti kuulun. Ehkä veljeni kuolema oli jokaiselle meille uusi alku yksilöinä? Itse vaan koen menettäväni taas lisää. Hyväksyn sen toki, sillä ei ihmisiä voi pakottaa läsnäolemaan ja rakastamaan. Siskoni on ollut minulle aina kun oma tytär, ehkä siskomaisella tavalla rakkaampi. Myös veljeni oli minulle enemmän, kuin veli. Elämän tuulien viedessä heidät minun ulottumattomiin, minä pelkään, että käykö minulle ja lapsilleni jonakin päivänä niin, että kaipaan jotain, mitä ei ehkä ollutkaan? Hylätyksi tulemisen pelko nostaa päätään, mutta toisaalta ehkä pääasia on se, että lapseni eivät koe tulleensa hylätyksi. On taito osata olla läsnä, silloin kuin minua tarvitaan. 

Muutos on selkeästi väistämätöntä juuri nyt. Hyppään mukaan ja yritän mukailla ja löytää matkalta mahdollisimman paljon hyvää. Yritän olla mahdollisimman kiitollinen kaikesta siitä, mitä muutos mukanaan tuokaan. Yritän muistaa olla kiitollinen kaikesta siitä, mikä on tuonut minut tämän muutoksen eteen. Minä katson esikoistani ja ajattelen, että minä tein hänet ja hänestä kasvoi niin suuri ja vastuullinen, että kivusta huolimatta hän on valmis kohtaamaan maailman. Minä olen kiitollinen siitä mitä kaikkea siskoni on saavuttanutkaan, vaikka lähtökohdat elämälle eivät olleet niin hyvät. Olen aina ylpeydellä katsonut, kuinka ihana äiti hän onkaan omille lapsilleen. Olen äärettömän onnellinen siitä, miten itsenäinen hän on nyt ja ollut aina. Vaikka tiemme ovat etääntyneetkin minä kaikessa rakkaudessa toivon, että hän onnellinen ja hänen lapsensa olisivat onnellisia ja muistaisivat kuinka heitä rakastetaan myös täällä meillä. Olen kiitollinen kuopuksen kasvusta, jota näin teini vuosina riittää.  Suurin toiveeni on täälle muutoksen aikakaudelle, että muutoksen myötä tulee aika, joka antaa mahdollisuuksia, eikä vie minulta ainakaan rakkaimpiani. Minä olen valmis kohtaamaan tulevaisuuden.
 
Minulla on puhelimessa video ihanasta sisareni esikoisesta, jossa hän pienenä tyttönä ollessaan laulaa Kaapon tunnaria. Nyt tuo pieni enkeli on kasvanut tomeraksi isoksi tytöksi, joka talsii koulutielle syksyllä. Tuosta Kaapo ohjelman tunnarista minä lainaan tähän loppuun yhden pienen pätkän.

”Maailma muuttuu ja niin minäkin.”. Kaapo