Tämä vuosi on ollut pysähtymisen aikaa. Tänä vuonna kalenteri on ollut puoliksi tyhjä tai puoliksi täynnä, kummin vain. Lapset ovat kasvaneet. Kuopus osaa jo pitkälti huolehtia menoistaan ja esikoinen muutti omaan kotiin. Koulutuksia on ollut useina vuosina, useita päällekkäin, joita olen suorittanut siis työn ohessa. Tänä vuonna kesäkuussa taputtelin valmiiksi sen yhden ainokaisen. Joten tilaa ja aikaa on riittänyt mitä ihmetellä. Sairastuminen tai oikeastaan sen aiheuttama leikkaus ja mukanaan tuoma sairasloma tarjosi entistä enemmän aikaa. Ruuhkavuodet ja työntäyteiset yöt ovat enää muisto vain ja näkyy enää ryppyinä ja yksittäisinä harmaina hiuksina. Mahdollisesti ruuhkavuodet, jolloin annoin elämäni lasten ja miehen tarpeille, saattavat olla alkujuuri tämän hetken yksinäisyydelle, joten ruuhkavuodet näyttäytyvät mahdollisesti myös ylimääräisenä aikana.

Eniten kiitollisuuttani tänäkin vuonna ansaitsee perheeni. He tekevät elämästä jotenkin siedettävää. Koulukiusattu kuopukseni on jotenkin puhjennut kukkaan ja hän tuntuu viihtyvän koulumaailmassa. Toki me aikuiset kuten hän itsekkin, pelkäämme, että koska se kiusaaminen jälleen alkaa, mutta ennen sitä me nautimme hetkestä tästä ja lapsesta eheästä. Muistan olla kiitollinen hänen tilanteestaan, sillä vuosia jatkunut kiusaaminen teki hänestä niin kovin rikkinäisen. Tällä hetkellä tuntuu, kuin hän seisoisi heikolla jäällä, iloisena siitä, että jää kantaa, mutta salaa peläten, että se pettää. Haluan uskotella itselleni, että kiitollisuuteni vahvistaisi tuota jäätä. Esikoinen kasvaa omassa kodissaan. Aikuisen vastuut tuottavat kipua ja vaativat häneltä oppimista, mutta uskon hänen selviävän. Puoliso on edellistä vuotta sairaampi, mutta elossa. Uskon, että omilla elämänvalinnoillaan hän voisi voida paremmin. Rakkautta on myös siskoni ja hänen lapsensa. Olen kiitollinen, että he ovat olemassa ja elämässämme. Tänään mietin kävellessä rannalla, tuulen vihmoessa poskilla, veljeäni. Maisema oli niin kaunis, että otin kuvan horisontista. Taivas oli pilvien peitossa. Palatessani kuvaan myöhemmin huomasin, että pilvissä oli reikä, sydämen muotoinen. Tunsin kuinka kiitollinen olinkaan veljeni olemassa olosta. Tuo sydän taivaalla oli varmasti sattumaa, mutta halusin tulkita sen viestiksi veljeltäni, merkiksi, että hän on luonamme tänäänkin, sydämissämme.

Ensi vuodelta ja vuosikymmeneltä haluaisin hieman uskoa, että minäkin saan unelmoida ilman, että universumi kostaa ja kääntää unelmat vasten minua. Olen aivan uuden aikakauden edessä, sillä vuonna 2020 minä aloitan uudessa työssä. Haluaisin uskoa, että tuo työpaikka olisi vastaus rukouksiini, että löytäisin oman paikkani työelämässä. Se ei ole mahdoton toive, sillä joskus minulla oli tälläinen paikka, minä en vaan osannut sitä silloin arvostaa. Nyt luulisin osaavani, sillä viime vuodet työelämässä ovat olleet niin raskaita, että jos hyvän tai kohtuullisenkin paikan löytäisin, niin sitä varmasti arvostaisin.

Uudelta vuodelta toivon kykyä unelmoida ja muuten toivon, että säilymme hengissä. Ihan vähän toivon onnea, jotta saisimme talouden tasapainoon, mutta ymmärrän, etten ihan kaikkea yhtenä vuonna saa. Tulevana vuonna en enää osta kalenteria lainkaan, sillä aion entistä enemmän täyttää aikaani omista tarpeista. Aion myös opetella antamaan anteeksi menneelle ja uskoa tulevaisuuteen. Toivon rakkaille rakkautta, terveyttä ja läsnäolon hetkiä, tunnetta, että olemme yhdessä. Toivon kaikille meille onnenkantamoisia juuria sellaisia, mitä sillä hetkellä kaipaamme.

”Tyhjä tila tapahtumien välissä
ei ole tylsyyttä vain taikaa.”-Katri Syvärinen