Eikä sairastuminen riittänyt, sillä nuorimmaiseni kumppani jätti hänet rumasti. Juuri nyt, kun hänen sydämensä on särkynyt jo muutenkin. Takana useita yhteisiä vuosia. Minä en koskaan arvostanut nuorimmaiseni kumppania, mutta minä tein parhaani, jotta kumppani tuntisi olevansa tervetullut perheeseen. Salasin kaikki todelliset ajatukseni. Jos jokin riittää lapsilleni, on minun se pakko hyväksyä. En yllättynyt tästä erosta, mutta toivoin ja rukoilin, että ei nyt, kun lapseni on heikko muutenkin. Mutta tämäkin piti kokea.

Olen ollut ihan yksin ajatusteni kanssa. Minulla ei ole ollut ketään kenen kanssa nuorimmaisen tuskaa jakaa. Esikoiseni soittaa, hänelle kaadan taakkaa ja samalla tunnen siitä syyllisyyttä. Hän on lapseni, en saisi tehdä tätä hänelle. Hänen pitäisi voida elää omaa elämää. Toisaalta hänkin on huolissaan nuorimmaiseni huomisesta. Siskoni ei ole ollut lainkaan mukana tässä kriisissä ja tästäkin tunnen katkeruutta. Toisaalta miksi edes odottaisin, että hän on läsnä? Ystäville en enää halua kaataa tätä taakkaa, uskottelen, että me selviämme. Uskottelenko heille vai itselleni? En tiedä. Nyt olen niin epätoivoinen, että rukoilen, luoja, anna tämän olla virhe, anna kaiken sujua hyvin, elä ota minulta lastani tai lapseltani tervettä tulevaisuutta, anna hänelle voimia uskoa. Minä voin ottaa hänen kipunsa. Minä en ole ansainnut tässä elämässä kovin kauniita kortteja, ymmärrän, että jos pyydän, täytyy tarjota jotain tilalle. Minä voin ottaa, kunhan lapset säilyvät. Minä en voisi elää hetkeäkään ilman heitä. Heidän kipunsa viiltää.

Jään jälleen odottamaan seuraavaan sairaalareissuun, seuraavaan lääkäriin, seuraavaan ja taas seuraavaan… Me odotamme, kun muu maailma jatkaa kulkuaan.

” Elämä on vaikee, Elämä on vaikee yhtälö.
Toisille se aukee Ja toiset jää kii maailmanpyörään.
Aina joku tippuu,
Aina joku tippuu tyhjään.
Kun ote alkaa irtoo, ja pyörä jatkaa pyörimistään,
välittämättä mistään” -Apulanta

Loppuvuodesta juniori sai, kun puskista harrastuksensa osalta erittäin arvostetun palkinnon. Käsittämätön saavutus. Olin kamalan ylpeä. Toisaalta olen erittäin ylpeä molemmista lapsistani. Miten heistä onkaan kasvanut niin kauniita, viisaista ja upeita ihmisiä, jotka elävät erittäin hienojen arvojen mukaista elämää. Toinen on hyvin pohdiskeleva, vähän sellainen maailmanparantaja, joka pohtii luontoarvoja, kestävää kehitystä ja tasa-arvoasioita. Hän elää arvojensa mukaan. Toinen on sellainen kaikkien kaveri, aina auttamassa muita, lämminsydäminen ja herkkä. Hän menee eteenpäin vähän löysin rantein, menestyy silti kovalla työllä, mutta tekee sen työn hymyillen. Toinen katsoo maailmaa kokonaisuutena, laaja-alaisesti, toinen elää hieman kapeammalla sektorilla, mutta pysähtyy kaikkien ohikulkijoiden kohdalla kysymään, tarvitsetko apua.

Tämän vuoden ensimmäinen kriisi tulla tupsahti, kun nuorimmainen astui puolustusvoimien palvelukseen. Oloni on aivan tyhjä ja turta. Kun aikanaan esikoinen muutti pois kotoa, koti oli kovin tyhjä. Muistan sen tyhjyyden, yritin täyttää tilaa, minkä hän jälkeensä jätti. Kuitenkin minulle jäi nuorimmainen, mutta nyt hänkin on poissa. Tilaa on loputtomasti. Ihan kun elämässä ei olisi mitään, ihan kun rinnassani ei sykkisi mitään, vain ontto olo. Koen, että olen täyttänyt elämäni tarkoituksen. Tehnyt kaksi upeaa lasta, antanut heille elämän ja siivet. Siivet, jotka kantavat ilman minuakin. Tunnen syyllisyyttä hetkistä, kun kiritin aikaa lasten ollessa pieniä ja elin ruuhka vuosia. Tässä tyhjyydessä kadun sitä, että käytin noita hetkiä murehtimalla ja odottamalla ajankulua. Mennyt on kuitenkin mennyttä, eikä sitä saa takaisin, joten hukkaan heitettyä energiaa sekin. Nyt minä olen tässä tyhjässä tilassa. Pyrin työn jälkeen jättämään tilaa täydelliselle hiljaisuudelle, jotta keksisin sponttaanisti, pakottamatta, kuka minä olen, kun en ole äiti, josta lapset ovat riippuvaisia. Mikä on minun elämäni tarkoitus, onko tarkoitusta ylipäätään. Minä en varmaan koskaan ole lapsuuteni kokemusten takia ollut minä, sillä olen aina ollut ja elänyt vastuulle toisista ihmisistä. Olenko minä edes syntynytkään?

Odotettavissa on ollut myös, kun lapset kasvaa, niin parisuhde, mitä avioliitoksi kutsutaan, etsii paikkansa. Ei ole lainkaan salaisuus, että olen elänyt lapsien kautta, lapsien kanssa ja lapsien etua ajatellen. Olen halunnut tarjota lapsille eheän perheen. Tässä parisuhteessa olen ollut äiti ja vaimo, joka hoitaa vaimon vastuut ja velvollisuudet. Itse parisuhde on ollut ns.tauolla perhearjen ajan. Tottakai minä rakastan miestäni, mutta rehellisesti sanottuna tunnen tylsistymistä. Kun puhun syvällisiä tai tunteistani, mieheni ei kuule, ei ymmärrä. Hän kääntää puheen aina omaan työhönsä tai johonkin arjen askareeseen. Tai hän ei puhu. Hän on tylsä. Omista asioistaan hän voi puhua tuntikausia, vaikka en edes kuuntelisi. Toki kaikki konkurssin jälkeinen velkahelvetti ja miehen osaamattomuus hallita raha-asioita pitää meidät toistaiseksi yhdessä, mutta en tiedä löydänkö todellista syytä jatkaa tätä. Ymmärrän, että tämä lasten aikuistumisten aiheuttama tyhjyys puhuu, joten en nyt tee mitään, mitä katuisin myöhemmin. Annan itselleni aikaa löytää tieni, viekö se pois minut mieheni luota, minne työtieni johtaa, millaisen itseni löydän vai löydänkö? Odotan innolla mitä vastauksia avoimiin kysymyksiini elämäni tarjoilee tänä vuonna. Nyt jos aikani maailmassa loppuisi, niin valituksesta huolimatta lähtisin onnellisena, sydän täynnä rakkautta. Olen tehnyt kaksi mahtavaa lasta ja luotan siihen, että he pärjäävät ja tekevät maailmasta niin paljon paremman paikan.

”Mitä helvettii mä teen tääl, juoksen vaan samaa ympyrää.
Otin tuhat askelta, mut en liikkunut metriäkään.
Tulee päivii kun ei jaksaisi jatkaa, yksinäistä ja mutkaista matkaa,
niin raskaalta kulkea tuntuu tie, kun ei aina tiedä minne se vie” -Dilemma

Kesä on tullut ja minä rakastan sitä, valoa ja lämpöä. Luonto on ollut tänä vuonna hieman kummallinen, kaikki kukkii ja kypsyy ajoissa, yötön yö ei ole ollut niin yötön, kun aiemmin. Kesäkuumat viilenee yöksi. Meidän pihapuiden linnnunpoikaset lähtivät jo mökeistään. Silti mikään maailmassa ei ole niin täydellistä, kun päiväpoudalla pienet torkut oman pihan pihakeinussa. Siinä hukkuu ajatukset, mitä jos syksyllä jään jälleen työttömäksi? Tai mitä jos en jääkkään? Meillä tuppasi olemaan parisuhteessa pieni kriisi, kun matkustin töistä kotiin, odotti minua viikon aikana kasautuneet kotityöt ja pihatyöt. Nyt onneksi mieheni on sentään yrittänytkin. Ihan kaikkea ei enää tarvitse tehdä itse. Aikaisemmin esim. pihatöissä sain apua lapsilta etenkin kuopukselta, mutta nykyään hänellä on jo oma työ ja omat menot. Esikkoni taas aikanaan auttoi jonkinverran sisähommissa, mutta hänkin on ollut vuosia jo ommillaan. Asiat vain  kertyi ja kertyi ja kun siihen lisätään tämä elo kahdessa osoitteessa tuntui, että aika ei vain riittänyt. Kun menin kotiin, menin tekemään työviikon, sillä erotuksella, että aikaa oli vain pari päivää. On mukavaa, että mies ymmärsi lopulta ongelmani, vaikka se vaatikin kai parin viikon mykkäkoulun.

Lapset siis ovat kasvaneet isoiksi ja melko itsenäiseksi. Mikäpä tässä olla ja elellä. Joskus koen melkoista merkityksettömyyttä, sillä olen kai elänyt heitä varten. Olen unohtanut itseni ja omat tarpeeni lasteni lapsuusvuosiksi. Miehen kanssa haemme selkeästi uutta dynaamiikkaa. En aina tiedä pidänkö hänestä ja toisinaan taas rakastan niin kovin. Huomaan olevani hänelle katkera, kun hän saa tehdä työtä mitä haluaa, eikä hänen tarvitse matkata töihin. Naurettavaa, sillä tämähän on oma valintani. Alan epäillä pian, että työelämä ei ehkä voi tarjota minulle sitä omaa paikkaani. Pitäisi oppia itse vähentämään vaatimuksia ja oppia ajattelemaan, että työ on vain työtä ja sinne mennään vain rahan takia. Pitäisi laittaa itsensä etusijalle tässäkin asiassa. Ja sitä paitsi olen onnellinen, että miehelläni on töitä, sillä ensimmäistä kertaa ikinä hän oli lomautettuna talvella. Stressikertoimet nousi aikalailla, kun pelkästään sähkölaskut pyöri 700 euron luokkaa joka kuukausi (sähkökriisin aikana otettu määräaikainen sopimus). Mieheni on kuitenkin perheemme tulonlähde.

Sisarukseni, pieni ja rakas. On hieman tuuliajoilla. Hän on jotenkin kadottanut sen pienen ja pippurisen itsensä. Hänen esikoinen ei häntä myöskään helpolla laske. Tuntuu, kun sisarukseni elämä olisi kiisseliä lattialla, jota hän pyrkii saamaan takaisin kuppiin. Hän pyrkii löytämään jälleen tasapainon ja kun hän pääsee pystyyn, lyö elämä jälleen jalat alta. Ei pelkästään elämä aina, sillä toki hän myötävaikuttaa välillä itsekkin myrskyjen syntyyn. Onneksi hänellä on kaksi erityisen rakasta asiaa elämässä, jotka pitävät hänet järjissään. Jos rukoilisin, rukoilisin, että elämä ei koskaan ottaisi niitä häneltä pois.

Nyt on aika laittaa kone kiinni. Loma on ihan nurkan takana. Lupaan itselleni, että loman aikana en konetta avaa.
Ihanaa kesänaikaa, tilaa unelmille, hieman kesänmakuja ja hiljaisuutta. Siinä on toiveeni lomalle.

"Lepo ei ole joutilaisuutta, ja joskus kesäpäivänä makoilu ruohikolla puiden alla, veden kohinaa kuunnellen ja pilvien leijumista taivaalla katsellen - se ei ole missään nimessä ajanhukkaa." - John Lubbock

Tämä kevät tuntuu hieman raskaalta. Tuntuu kuin koko maailma olisi menossa koko ajan entistä enemmän sekaisin. Sitä kuormittuu pakostikkin tästä uutisvirrasta, sotaa, lakkoja, säästöjä ja taas uusia säästöjä, eriarvoisuuden lisääntymistä ja ravisteleepa meitä myös kouluampuminen. Jo samana päivänä, kun kouluampuminen tuli julkisuuteen ilman taustatietoja kuopukseni sanoi, että taustalla oli varmasti koulukiusaaminen. Huomasin, miten hän alkoi käydä läpi omia kokemuksiaan ja tunnen ahdistuksen, joka on nostanut päätään hänessä. Siitä on vuosia jo, mutta silti se selkeästi on jättänyt häneen isoon jäljen. Minä luulin, että aika parantaa, mutta ilmeisesti ei. Minulla ei ole mitään keinoa auttaa häntä. Haluaisin hänet taas suojata kuplamuoviin pahalta maailmalta. Tuo vaihe menee varmaan pian ohi, kunnes jälleen jonakin päivänä nostaa taas päätään. Miten voisi suojata lapsiaan tältä maailmalta? Ihan rehellisesti, jos olisin nuori varustettuna tällä viisaudella, tässä ajassa, en tekisi tähän maailmaan lasta. Maailma ei vaikuta nyt kovin vakaalta ja turvalliselta kasvuympäristöltä. Tuskin me aikuisetkaan tiedämme, mitä huominen tuo tullessaan.

Kevättä ei kevennä myöskään nämä jatkuvat lumimyräkät, jotka vain tulevat pyyhkäisten toivon keväästä. Yleensä myräkkä sattuu juuri sille paikkakunnalle missä itse olen. Kun olen kotona, niin siellä myrskyää ja kaupunkikodissa paistaa ja taas toisin päin. Tänä viikonloppuna pelasin varman päälle ja jäin kaupunkikotiini. En edes yrittänyt lähteä kohti kotia, kun lunta tuli vaakatasossa kovan tuulen kera. Voihan kevät ja kesä, kuinka sinua odotankaan. Aavistuksen sain keväästä esimakua pääsiäisenä, kun seurailin kotipihassani, kun pikkulinnut kävivät tutustelemassa pihan linnunpönttöihin. Odotan kovasti löytävätkö linnut pöntöistä mieleisensä ja erityisen riemuissani olisin, jos kaikki kolme pönttöä löytäisivät omat asukkaansa. Voin melkein jo kuvitella aurinkoisen päivän, joka täyttyy pienten lintujen viserryksellä, kesätuulen kutitellessä nenän päätä, auringon lämmittäessä kehoa.

Jollei olisi talvea, kevät ei tuntuisi niin ihanalta." - Anne Bradstreet

”Me kärsimme yleensä enemmän mielikuvissamme kuin todellisuudessa.” – Seneca

Parasta vuodessa tässä on ollut ehdottomasta hetket, joita eivät täytä työ, eikä opiskelut. Tänä vuonna ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin minä en ole opiskellut mitään suurta töiden ohella, joten olen elänyt ihan erilaista aikaa, kun aiemmin. Minulla on todella ollut vapaa-aikaa. Alkuvuoden työttömyys kävi työstä, mutta toi taas omalla tavallaan lisää aikaa, joten ehdin silloinkin pysähtyä nauttimaan kiireettömyydestä. Toisaalta se aika oli erittäin stressaavaa, jatkuvaa työnhakua, hylkäys kirjeitä, haastatteluja ja toisia sijoja. Pelkään, että tänä vuonna tuo kaikki on jälleen edessä. Toisaalta yritän katsoa eteenpäin ja pohtia, että uusi mahdollisuus on varmasti sitten jo nurkan takana.

Vuodelta 2024 minä en odota mitään. Paitsi tottahan toki toivoisin, että maailmaan saataisiin rauha. Ikävien uutisten sijaan maailman täyttäisi uutiset ihmisten hyväntahtoisuudesta ja pienistä jaetuista ihmeistä. Toive vaan taitaa olla suuri. Itselleni en toivo mitään. Elän vain päivän kerrallaan ja otan vastaan mitä eteen sattuu. Liiat odotukset ja toiveet saa helposti tavoittelemaan jotain sellaista, mitä ei tavoita ja kutsuu oman henkisen karman esiin muuttuen epäonnistumisen tuntemukseksi, katkeruudeksi ja toivottomuudeksi. Joku voisi kutsua sitä pessimismiksi, mutta minulle se on elämän opettamaa realistisuutta. Uuden vuoden lupauksia en myöskään anna lähes samasta syystä. En voi luvata mitään, mitä en sataprosenttisen varmasti voi luvata, eikä koskaan tiedä mitä asioita maailma heittää eteen esteeksi kohti lupauksen lunastamista.

Kiitos vuosi 2023 ja varovaisin askelin kohti vuotta 2024.

” Muistinko olla itseni herra,
Muistinko tehdä niinkuin tahdon,
Muistinko kiittää, arvoa antaa.
Muistinko ottaa omaa aikaa.
Jos tämä olis iltani viimeinen
Osaisinko olla onnellinen,
Muistinko olla itseni herra,
Tänäänkin.” Jannika B

Kotona onneksi anopin kuolemaan liittyvät velvoitteet on saatu hoidettua, tavaratkin on löytänyt paikkansa. Helppoa se ei ole ollut, mutta siitä koettelemuksesta kuitenkin selvittiin yllättävän nopeasti joskin hieman kipuillen, riitasointujen rikastuttaessa matkaa. Muuten elämä kulkee paikallaan. Esikkoni ottaa nyt kunnolla pesäeroa perheeseensä, se satuttaa. Esikkoni on mielessä päivittäin, mutta ei auta kuin kasvaa itsekkin ja suoda hänelle se tila mitä hän tarvitsee. Nuorukaiseni kasvaa vastuullisuuteen. Häntä on kovin kova ikävä silloin kun piileskelen maailmaa täällä omassa pesässäni. Mutta on ihana mennä aina kotiin, kun aina halataan ja otetaan yhteinen aikamme. Minulle ja miehelle ero on tehnyt hyvää, me jopa joskus kuuntelemme toisiamme ja läheisyys on lisääntynyt huomattavasti. Taidamme molemmat välillä kaivata toisiamme. Näemmekin nykyään enemmän kuin yhdessä asuessa.

Sisarukseni hakee apua itselleen. Menneisyys on jättänyt jälkensä. Hänen hoitoonsa liittyen tehtiin taustaselvityksiä ja menneisyys iski taas kasvoille märän rätin lailla. Se tarina, minkä äitini lapsuudessamme loi ympärillemme, on edelleen totta viranomaisille. Lukiessani pieniä pätkiä kertomuksesta aloin voida pahoin ja vihaamaan taas sitä kaikkea mistä silloin selvittiin. Muistan sen tuhat kertaa, kun yritin hakea sisaruksilleni, ehkä myös itselleni apua lapsena kaikilta viranomaisilta, opettajilta, lastensuojelusta, terveydenhuollosta, kun kasvatusneuvolasta ja kuinka meille käännettiin selkämme, sillä me olimme ongelma. Äiti sai kiedottua valheisiinsa kaikki. Ja edelleen tarina elää, kuten äiti sen kirjoitti. Tuo äidin totuus ei katoa koskaan ja se, että maailma muistuttaa siitä vieläkin saa katkeraksi. Nyt hän kutoo verkkojaan toisaalla ja edelleen kietoo valheisiinsa muut, mutta ei enää minua, sillä minä en aio elää elämääni uhrina. Pidän hänet kaukana, mielellään poissa kokonaan. Mutta sitä en salaa, että viha ja katkeruus nostaa aika ajoin edelleen päätään, joka on kai merkki siitä, että voin vakuuttaa päästäväni irti, mutta olen silti vanki. Olen ihan varma, että veljeni olisi pitänyt alla olevasta kappaleesta. Meidän sisarusten elämässä on aina ollut todellisuus ja hyvin vahva filtteri ulospäin, lopulta kukaan ei enää tunnista mikä on totta ja mikä tarua. Mutta onko sillä lopulta enää väliä? 

” Välillä mietin, että mikä mussa on vikana, johtuuko se muista vai oonko se minä vaan, ei kukaan uskalla olla täällä oma itsensä, eikä tarviikkaan, voit käyttää filtteriä. Oon outolintu, eikä kukaan kuule viserrystä. Pistän pelin poikki, vaikka vielä ei kuulu vihellystä”- Juhani & Joonatan, Kuokkavieras 

Kesään kuului myös ihania aurinkoisia päiviä, hellettä ja olemista. Parhaat hetket vietin pihakeinussa, linnun laulua kuunnellessa, auringosta nauttien, tuulen tuiveruksen iholla tuntien. Sisko perheineen kävi usean vuoden jälkeen meillä olemassa. Oli ihana nähdä niin siskoa, kun hänen jo isoksi kasvaneita lapsiaan. Omat lapseni ovat tehneet kesän töitä. Etenkin esikkoni on kasvanut jo niin aikuiseksi, että hän pärjäilee jo melko itsenäisesti ja huomaan hänen ottavan etäisyyttä minuun. Hän on löytänyt rinnalleen parin. Tämä ihminen on hieno persoona, mutta huomaan, että esikkoni häpeää meitä, joten emme juuri tapaile. Esikkoni on kasvattanut itselleen uskomuksen, että ihmisarvo mitataan koulutuksella ja tosiaan kuopukseni ja mieheni eivät olet korkeakoulutettuja. Ehkä tämä ajatusmaailma kumpuaa mieheni suvun puolelta, jossa koulutusta arvostettiin hyvin korkealle. Lisäksi meissä on ripaus savolaisuutta, joka myös vähentää sivistystasoamme. Keskinäinen kommunikaatio on rehellistä, avointa, ehkä jopa sarkastista, maustettuna murteella, joten ulkopuolisin silmin emme ole sivilisaation ylätasolla. Tämä aiheuttaa sen, että tunnen jollain tavalla epäonnistumista äidin roolissa. Haluaisin, että esikoiseni näkisi sen, että olemme kaiken ansainneet työllä ja hän näkisi sen työn sisäpuolelle. Me olemme konkursseista ja muista vaikeuksista huolimatta mahdollistaneet lapsille sen elämän, mitä he elivät. Me olemme yrittäneet suojella heitä parhaamme mukaan elämältä ja vaikeuksilta, mitä olemme vuosien saatossa kokeneet. Tai ehkä enemmän minä olen ollut taipuvainen suojelemaan lapsiani, mieheni ollessa töissä ja kääriytyessä oman napansa ympärille. Mieheni tekemä työ on kuitenkin ollut olennainen osa suojakuortamme. Sillä välin, kun minä olen harrastellut palkkakuopassa ja opiskellut ja hoitanut lapset, mieheni on tuonut leivän pöytään. Haluaisin, että esikkoni kunnioittaisi vanhempiaan, uskon sen meidän ansainneen. Ehkä tämä esikoiseni etäisyyden otto on vain väliaikaista ja kuuluu aikuistumiseen. Ehkä kunnioitus tulee myöhemmin? Kuopukseni on pian kanssa aikuisuuden kynnyksellä. Olen jo saanut perustella sitä, miksi ei kannata vielä muuttaa pois kotoa. Lasten kasvu on joskus todella kivuliasta, mutta toisaalta helpottavaa. Nyt voin hiljalleen, kun kasvun aiheuttama kriisi helpottaa, alkaa hiljalleen elämään itselleni.

Avioliittonikin tulee lasten kasvun myötä uudelleen punnittavaksi. Toisaalta tätä hetkeä olen kaivannut kauan. Olen varmasti roikkunut tässä avioliitossa kiinni lasten vuoksi. Halusin säästää lapset omalta lapsuudeltani. Jos olen väläytellyt eroa aiemmin miehelleni, mies on käyttänyt lapsia aseenaan. Ei niinkään niin, että hän lapset veisi, vaan päinvastoin. Hän on uhannut, että ei kuulusi enää meidän elämään. Pian tämä ase on kasvanut ulos kotelostaan. Myös tuleva välimatka erkaannuttaa meitä, joten jännityksellä odotan, mitä avioliittomme kestää. Oli se mitä vaan, toivon meille molemmille onnea. Oikeasti toivon, että millaiseksi se tulevaisuus muodostuukaan, olisi siellä onnea tarjota meille kaikille. Jos ei kaikille, niin sai sitä kuka vaan, sekin riittää. Näiden vuosien jälkeen koen meidän ansainneen onnea edes hitusen enemmän.

Nyt alkaa hiljalleen linnut hiljenemään, syksy tuoksuu ilmassa ja illat pimenevät. Kuinka vähän sitä pimeyttä kaipaankaan, mutta uskon, että tästä selvitään, kun vaan muistaa, että pian koittaa jälleen kevät. Siinä välissä eletään ja hengitetään syksyä ja talvea. Sitä se elämä on, hengittämistä hetkestä toiseen, elämällä minuutista minuuttiin, tunnista tuntiin. Elämä on opettanut, että koskaan ei tiedä, mikä hetken päästä odottaa, joten nyt on aika hengittää ja elää.  
 

”Varovainen askel, aavistuksen hassu ajatus. Humahdus salaiseen maailmaan.” -Lainaus Paula Nivukoski, Onnellisuuspäiväkirja.
 

” Kukaan ei ollut kertonut, miten kokonaisvaltainen vastuu äitiys todella on. Kukaan ei ollut myöskään kertonut, miten paljon iloa, hymyä, suoranaista hauskuutta se tarjoaa. Tai ehkä joku oli yrittänyt kertoa, mutta en vain ollut osannut kuunnella. Voi olla hyväkin, ettei ihminen ole liian valmiiksi varustettu kohtamaan tulevaisuuttaan. Sen mitä olen äitinä oppinut, ovat lapseni opettaneet, kukin omalla persoonallisella tavallaan.” -Anna-Mari Kaskinen

 Tänä vuonna äitienpäivässä on myös uusi surullinen kaiku, sillä tämä on ensimmäinen äitienpäivä, kun äitienpäiväkukkien lähettämisen sijaan, mieheni vie kynttilän äidilleen hautausmaalle. Hänen äitiään ei ole vielä ehditty hautamaan, mutta kuollut hän on. Hän ei ole läsnä, mutta suru sitäkin voimakkaammin on. Mieheni ja hänen äitinsä suhde oli jotenkin ainutlaatuinen, eheä ja turvallinen, joskin suhteena ei aina kuitenkaan ihan mutkaton ja helppo. Mutta joka tapauksessa heillä oli äiti-lapsi suhde. Miehelleni menetys on suuri. On tuskaisaa katsoa hänen menettämisen tuskaa, josta hän tuskin näyttää kuin osan. Minä yritän jotenkin tasapainoilla surun aalloilla, yritän pitää perheen stabiilina, jotta miehelleni jää tilaa surra. Minä otan vastaan turhautumisen kiukut ja loukkaukset, joita viljellään. Ihan jo perheen saaminen hautajaisiin rauhaisin mielin tuntuu olevan vallan mahdoton tehtävä, mutta me pystymme siihen, minä uskon. Minä lohduttaudun sillä, että hautajaisiin päättyy minun osaltani kaikki velvollisuudet sinne suuntaan, vaikka miehelleni tämä onkin vasta alku. Jos minulla olisi voimia, minä puhaltaisin voimaa miehelleni, mutta sitä minulla ei ole. Voin vaan olla, hiljaa, rinnalla tukemassa, kun hänen sydämensä särkyy. Olen ollut kuoleman jälkeen enemmän hiljaa kuin ikinä. Tässä kuoleman jälkeisessä elämässä on jotakin, mitä en hyväksy, mutta pakon edessä minun on vain hyväksyttävä, ulkoistaa itseni tästä kaikesta.

Kuolemaan ei ole opaskirjaa. Kuolema ei jätä tilaa surulle, vaan käytännön järjestelyt iskevät päälle, kun hirmumyrsky heti kuolinilmoituksen saapuessa. Hautajaiset, perunkirjoitukset, omaisuuden hoito, tuhansien eurojen kustannukset. Asioiden selvittelyyn menee tuhottomasti aikaa ja sen surun keskellä se on tosi työlästä. Miehessäni tämä loputon kuormitus tosiaan näkyy kiukun puuskina, muistin heikkenemisenä, huolimattomuutena, joka taas lisää hänen arjen kuormaa entisestään. Ihan kun ei vain riittäisi luopumisen tuska. Mieheni sisarus on hyvin käytännönläheinen. Kaikki mitataan rahassa ja se korostui jo aikanaan mieheni isän kuollessa ja nyt sama hänen äitinsä kuollessa. On käsittämätöntä, miten suuri merkitys rahalla ja jakamisella on. Se tuntuu minusta jopa turhauttavalta, turhalta, sydämettömältä. Sisarus kantaa paljon vastuuta käytännönasioista, josta toki olen osaltani kiitollinen, mutta siitä kaikesta seuraa varmasti iso lasku. Asioiden jakaminen on aloitettu jo kuolinvuoteella (ehkä jopa jo aikaisemmin), vaikka eihän se niin oikeasti mene. Pitäisi antaa aikaa, sillä perunkirjoituksissahan se lopullinen jako tehdään. Tämä jatkuva vellominen rahan ja omaisuuden kanssa osaltaan lisää mieheni kuormitusta.  Yritän ajatella, että käytännön asioiden ja raha-asioiden hoito on tapa siirtää sitä surua, mutta valitettavasti se näyttäytyy ahneutena ja itsekkyytenä. Tuntuu, kuin mieheltäni vietäisiin happi kokonaan tässä hetkessä. Hän ei ole vielä valmis kaikkeen tähän. Minulle on aina kerrottu ja kerrotaan, että en kuulu mieheni perheeseen. Vaikka minä puolisona en kuulu varsinaisesti perheeseen, eikä asiat periaatteessa kuulu minulle, mutta valitettavasti olen se, jonka talouteen myös asiat välillisesti vaikuttavat. Vaikka en ole perheenjäsen, on minullakin oma suruni, lasteni suru ja ennen kaikkea mieheni suru ja siksi koen merkitykselliseksi olla läsnä, joskin hyvin hiljaa, hyväksyen jopa ne epäoikeudenmukaisuudet, jotka tässä prosessissa näyttäytyvät nyt ja myöhemmin.

”Lähti lentoon enkeli taivaan,
tuli luokse väsyneen, sairaan,
kosketti hiljaa posken nukkaa,
silitti hellästi hopeista tukkaa.
Nosti siivilleen lasten mummin armaan,
vei turvaan paikkaan varmaan,
ukin viereen tähtien taa.”