Minä muistan sen päivän, kun oma pieni esikoiseni taapersi luokseni ja sanoi haluavansa tanssia. No äitinähän minä etsin tanssikoulun, joka lupasi tehdä lapsestani tanssian. Intoa taisi riittää sen kaksi lukukautta. No kerran minä sen kuulin. Äiti, haluan harrastaa *lajia, jota nyt en paljasta*. No jaahas. Taas etsittiin seura ja välineet. Ajattelin senkin menevän ohi, mutta kuinka kävikään, ei se mennyt niin. Ensin harrastettiin ja pidettiin hauskaa. Sitten kilpailtiin ja oltiin tosissaan. Oikein pelottaa tämä ura kehitys ja lapsen itselleen asettamat tiukat aikataulut tavoitteilleen. Päivässä treenataan omaehtoisesti kuusi tuntia vain sunnuntaisin levätään. Siihen päälle ne oikeat treenit.  Talvisin treenimäärä on tietenkin pienempi, sillä koulu on kuitenkin perheessämme etusijalla.Moni ihailee, moni kauhistelee, moni on kateellinen esikoiseni "harrastuksesta". Ihailtavaa tässä ei kuitenkaan ole, kun näkee sen työmäärän, jota lapseni tekee, kateuteen ei ole aihetta, sillä jos joskus tulee menestystä niin se on ansaittu kovalla työllä ja kauhisteltavaa tässä riittääkin, sillä järjetöntähän tämä on. 

Tänään minä tapasin erään lajin parissa työskentelevän. Hän ihailee ja hän uskoo, että esikoiseni tavoiteet on saavutettavissa olevia, mutta samalla hänkin kauhistelee, kuinka esikoiseni pieni pää kestää.Valitettavasti esikoisen oma lajivastaava, ei näe lapsen intohimoa, eikä tunne lastani. Hän onnistuu aina vähättelemään lastani. Positiivisuus ei kuulu hänen antamaansa palautteeseen. Meidän onni on, että kasvu alkaa olla ohi. Se ei enää hidasta lajissa kehittymistä. Lajissa on kuitenkin suuri vamma riski. Toivon lapseni takia, että ne vammat vältettäisiin. Pienikin epäonnistuminen lisää vaan hänen taistelutahtoaan kohti huippua. Huippua jonne vain harva pääsee. Takapakit on kuulunut elämään ja niistä ollaan selvitty ja niitä tulee taatusti paljon enemmänkin. Mitä enemmän häntä vähätellään sen enemmän hän harjoittelee. Välillä joudun jopa kieltämään häntä, sillä keho tarvitsee myös lepoa.

Kilpaurheilu on aivan oma maailmansa. Voin olla vain onnellinen, ettei minun ole koskaan tarvinnut elää siinä maailmassa. Kaikesta taistellaan. Pienikin takapakki ja joudut taistelemaan tiesi takaisin sinne, mistä lähdit ja samaan aikaan tulisi kurkottaa hieman korkeammalle. Se taatusti kasvattaa henkisesti, mutta olen saanut nähdä myös niitä hetkiä, kun se hetkellisesti murtaa sinut kokonaan. Samaan aikaan pelko loukkaantumisista. Ja kuinka hemmetin paljon se "harrastaminen" vaatiikaan rahaa ja aikaa.

Kuitenkin päivän huippuhetki oli se rohkaisu, jonka sain. Se tunne, että joku uskoo lapseni tulevaisuuteen. Minulle se on sama onko tulevaisuus rakennettu urheilusta, sillä minä jos kuka tiedän, että laji, kuin laji on pitkällä tähtäimellä vaarallista. Kuitenkin lapseni rakastaa sitä, joten aion olla hänen tukenaan. Minun on uskottava. Oltava kallio, jota vasten nojata. Minä en arvostele, minä kuuntelen. Toisaalta tämä harrastus työllistää minua, mutta vie myös minut urheilun pariin. Kerrottakoon, että tämän viikon aikana olen saanut itsekkin jalat maitohapoille ja jokainen alaraajan nivel huutaa hoosiannaa. Istuisinkohan ilman tuota esikon harrastusta tämänkin ajan vai kitkisinkö kukkapenkkejä, joka myöskin olisi yleishyödyllistä. Nyt on mukava ensin hieman treenata ja sitten istua ja kitistä, että kukahan nuo kukkapenkit hoitaa:D. Kerrottakoon, etten ole ainakaan neljään vuoteen enää pärjännyt esikoiselleni, mutta osallistuminenhan se on tärkein. Kuopus menee siinä sivussa. Iltaisin on sitten kuopuksen harrastuksen vuoro. Tämä ei juuri vielä vaadi kun kuljetuksen minulta. Eikä kuopukseni vaikuttaisi edes olevan niin kunnianhimoinenkaan, kuin esikoinen. Ja minulle se sopii paremmin, kuin hyvin.

Nyt minun kunnianhimoni ajaa minut kukkapenkkien kimppuun. Vielä tunti ja sitten kuopuksen harrastuksen pariin:). Ehdin tässä pohtia vielä samalla jotain niin fiksua, kuin että onkohan autoissa turhia osia? Kirjoittelen aiheesta lisää joskus myöhemmin.