Kesä alkaa taipua hiljalleen syksyksi. Kesän muistot koostuvat perheestäni, lapsistani ja niistä pienistä lomamatkoista. Oma elämä on ollut melko tasaisen onnellista. Kuitenkin elämä on draamaa, joten  lapsuuteni perhe on tuonut siihen molli voittoisia säveliä. Sisaruksissani ja vanhemmissani näkyy elämä, jossa itsekkin lapsuuteni vietin. Se elämä ei ole niinkuin monella muulla. Se elämä toi kesälle itsemurhayrityksiä, sairaalajaksoja ja sairastumisia. Tunnen edelleen suurta suojelun halua kaikkia perheenjäseniä kohtaan. Heidän elämä on osa minun elämää. Kuolema on minulle, kuin musta aukko, joka vei yhden ihmisen menneisyydestä ja oli viedä myös yhden sisaruksistani. Tämän ihmisen kuolema sai minut tolaltaan. Niin monta vuotta olen pelännyt ja samalla odottanut vastaavaa ilmoitusta perheenjäsenestäni. Tuo kuolema itketti. Ei siksi, että surisin tätä ihmistä. Vaan sillä, että nyt hän on vapaa kaikista niistä painajaisista, joista hänen elämänsä koostui. Hän vapautui niistä riipuvaisuuksista, jotka määräävät hänen elämänsä tahdin. Nyt ei ole pelkoa, ei kipua. Samalla itken sitä tuskaa jota lapsuuteni perhe käy läpi.  Sekä sitä, että pelkään milloin yksi sisaruksistani liukuu lopullisesti pois elämästäni. Aina kun jotain sattuu alan rakentaa portaita, jotta hän pääsisi pois sieltä kuilusta, johon elämä on hänet suistanut. Minä rakennan itselleni valheellisen kuvan siitä, kuinka voisin hänet pelastaa. Minä hukutan hänet rakkauteen ja välittämiseen vain huomatakseni, että se kaikki on harhaa. Minä haluan hänen selviytyvän, hän itse ei enää halua, osaa, pysty selviytymään. Silloin minun halulla ja minun toiveella ei ole merkitystä. Silloin alkaa toiveeni rikkoutua, aiheuttaen jälleen sen surun, jonka läpi olen niin monta kertaa aiemminkin rämpinyt.

Kokonaisuudessaan tämän kai voineen tiivistää: http://www.youtube.com/watch?v=Nba3Tr_GLZU Tämä kappale on hyvin merkityksellinen niin menneessä, kun valitettavasti tulevaisuudeessa.

Syksy on siitä hauskaa aikaa, että nyt alkoi koulut ja elämä saa erinlaisen rytmin. Minun elämä on täynnä pienen pieniä muistilappuja. Ne kertovat missä, milloin, kenen kanssa ja kuka. Yksi niistä kertoo, että muista hengähtää. Kaikki aika menee nyt kouluissa, harrastuksissa ja muissa arjen toiminnoissa. Siinä ei aina ehdi ajattelemaan. Samalla on yksi lista, joka kasvaa kasvamistaan. Se alkaa näin: Tekemättömät työt: Omenat täytyy kerätä, entä ne marjat puskissa (onkohan ne enää hengissäkään), muista täyttää se ja se hakemus, hoida tuo tai tää (piti hoitaa jo viime viikolla). Onni on järjestelmällisyys, joka on taatusti yksi parhaista puolistani. Olen tässä viime viikkoina huokaillut, että entä sitten, kun palaan työelämään, uudessa ammatissani. Sillä minähän palaan. Hiljalleen olen alkanut hakea työtä. Mihin minä sen työpäivän sijoitan. Kuitenkin odotan jo innolla niitä työelämän mukanaan tuomia ihmisiä, sitä taloudellista turvaa, jota työni tulee lisämään, sekä niitä haasteita jotka minua jo odottaa. Perhe on tietenkin tärkein. Sen on vain sopeuduttava muutokseen. Ainut pelkoni on, että mukautuuko parisuhteeni. Viimeaikoina olemme olleet niin kiireisiä, että romantiikka on rajoittunut puheluihin, maksa se ja se lasku, hoida tuo asia tai tämäkin asia täytyy hoitaa. Koska me hoidamme parisuhdettamme? Ehkä ensiviikonloppuna, ensi kuussa, ensi vuonna?