Tänään on toisessa perheessä, meille rakkaassa perheessä ollut eräänlainen tilikauden päätös. Ystävämme sairastaa syöpää. Hän on rämpinyt koko pitkän talven läpi erilaisten syöpähoitojen. Hän on jaksanut olla kivuista huolimatta positiivinen oman elämänsä suhteen, vaikka lunta tupaan matkan varrella on satanutkin. Hän on niin tärkeä ja niin rakas. Me emme haluaisi koskaan päästää häntä pois. Syöpä ei reagoinut millään tavalla hoitoihin. Kasvain oli ja pysyi. Se ei kasvanut, mutta ei pienentynytkään. Lopulta lääkärit päättivät leikata. Siellä sairaalan valkeissa hän nyt nukkuu pitkän leikkauksen uuvuttamana. Odotan enemmän, kuin mitään uutisia leikkauksen jälkeisestä elämästä. Samalla toivon ja uskon, että syöpä olisi selätetty. Hän on yksi niistä ystävistä, joka on pysynyt. Välillä vähän lähempänä, välillä vähän kauempana, mutta hän on ja pysyy.

Kun sain lapsia... Ensimmäisen lapsen kohdalla kummit valittiin lähemmistä. Heistä vain yksi säilyi mukana matkassa. Loput lähti elämässä eri suuntaan. Kun toisen lapsen kummeja valittiin. Valitsin sen perusteella, että ne on niitä ihmisiä, jotka haluan elämässäni säilyttää. Tämä ihminen on toisen lapseni kummi ja matkassa mukana. Toivottavasti ikuisuuden. Hän on ollut mukana murheissa ja iloissa. Hän on huolehtinut ja tarjonnut lohtua. Hän on oikea enkeli. Nykyisestä tilanteestamme hän ei tiedä, sillä tilanteemme kalpenee hänen kokemuksen rinnalla. Kun hän toipuu tiedän, että tämäkin hetki jaetaan. Nyt keskitytään vain ja ainoastaan hänen taisteluun.