Tämä vuosi oikeastaan jo viime vuosikin on ollut kamalaa taistelua. Taistelua aikaa vastaan. Odotusta ja pelkoa tulevasta. Paniikinomaisia hetkiä, jolloin ei selviytyminen enää ole tuntunut mahdolliselta. Huoli on ollut läsnä joka ikinen hetki. Kaikkia näitä oli matkalla konkurssiin. Niinä arjen pimeimpinä hetkinä ei jaksanut nähdä tulevaisuutta, eikä toivoa. Ei ollut uskoa parempaan. Sitä vaan yritti kantaa toista. En kai koskaan ole surrut tai tuntenut niin suuria epätoivon tunteita. Toki yksin konkurssi ei näitä tunteita herättänyt vaan osin myös se arki, jolle ei enää riittänyt voimavaroja. Arki, joka toi mukanaan omanlaista surua.

Nyt pelko on jäänyt. Pelko tulevaisuudesta. Taistelusta en osaa laskea irti. Konkurssin selvittely jatkuu nyt muilla tahoilla. Asioiden pitäisi helpottaa, mutta jostain syystä paniikinomainen tunne pysyy sisälläni. En voi käsittää miksi. Postin saapuminen on edelleen pelottavaa. Kun irtautuu kotoa ja paluumatkalla kotiinpäin postilaatikoilla alkaa tuntea niin suurta kuristavaa tunnetta sisällään, että toivoo voivansa jatkaa matkaa kodin ohi. Kuitenkin postimiehenkin taakka on kevyempi, kuin hän kantaa vaan henkilökohtaista postia joka joskin on taatusti edelleen ajoittain raskasta. Järki sanoo, että ei ole enää hätää, mutta tunne pitää kiinni pelosta ja ahdistuksesta. Mies soitti aamulla ja kysyi kuinka olin nukkunut yön. En kehdannut sanoa, että nyt oli oikein liskojen yö. Painajaisia, ahdistavia unia toinen toisensa perään. Hän kertoi heränneensä painajaisiin jatkuvasti. Miksi? Mistä tämä kaikki epätietoisuus ja ahdistus kumpuaa. Olemmehan jo tovin nukkuneet melko levollisin mielin arjen takapakeista huolimatta. Näitä on tiedossa tulevaisuudessakin, mutta perustukset arkeen alkaa olla rakennettu. Perustukset eivät ole vielä kamalan vahvat, mutta olemassa olevat. Ne perustukset on perustettu tämän kaiken ohella luodessa uskoa tulevaisuuteen. Ne on rakennettu työn päälle. Vain työtä tekemällä me voimme nousta. Työn ohella siellä on meidän keskinäistä taistelutahtoa ja niitä tunteita, joilla avioliittomme on solmittu. Vahvin perustus on pyritty luomaan lastemme alle. Suojellaksemme jälleen heitä. Toivotaan, että tämä ahdistus on jotain ohimenevää eikä enteile uusia takapakkeja, sillä perustuksemme ei niitä vielä kestäisi. Tarvitsemme hetken vahvistustyöllemme.

Kiitollisena kaikesta minä muistelen niitä ihmisiä, jotka ovat meitä auttaneet yritysaikoina. Niitäkin on. Eräs yritys teki työtä kanssamme vuosia. Huolet ja murheet jaettiin ja toinen toista autettiin. Toinen yritys taisteli puolestamme ja teki työnsä ensin rahasta ja myöhemmin auttaakseen.  Kun tästä selviämme ja konkurssi on loppuun käsitelty minä lupaan muistaa heitä ja muutamaa muuta. He osin säilyttävät uskoni ihmisiin.

Valitettavasti on myös niitä paljon pidempi liuta, jotka jättävät työn maksamatta, venyttivät maksupäiviä, lupasivat tai toimivat muuten epäoikeudenmukaisesti. Heitä jotka selviävät, mutta pystyvätkö he nukkumaan ilman paineita. Epärehellisyys ja kyky hyötyä toisista sekä toisten epäonnesta on yritysmaailmassa varsin yleistä ja osiltaan varmaan myös edellytys menestykselle. Onhan olemassa vahvimman laki, jossa heikommat tallotaan menestyksen tieltä. Kuitenkin taatusti vahvimmillakin on omatunto, joka joskus valvottaa. Jos ei ole omatuntoa, ei oikeudentajua, eikä muutakaan kuin se kultavuori mielessä. Heidät hoitanee karman laki. Toisaalta myös se joka sen työn jättää maksamatta saattaa olla itsekin sellaisessa ahdingossa, ettei vaan pysty suoriutumaan velvollisuuksistaan. Epäreilua se silti on pistää vahinko kiertämään. Näinä aikoina, kun yrittäjyydestä on tullut entistä haastavampaa, tulisi kaikkien yrittäjien ja yritysten kulkea yhdessä rintarinnan. Heidän tulisi olla vaatimassa yhdessä muutosta yrittäjyyteen ja yrittämiseen. Suomen yrittäjien asema heikkenee varsin tulevaisuudessakin, ellei nyt joku neropatti herää huomaamaan suomalaista yrittämistä ja yrittäjyyttä, sen vaikutusta työllistymiseen ja suomen talouden elpymiseen ja niin moneen muuhun asiaan. Jonakin päivänä se suurin voi olla pienin tai ei olemassa oleva ollenkaan. Juurikin siksi yritysmaailmassa olisi ihanteellista tukea toinen toisiaan, eikä antaa päättäjiemme heikentää enää yhtään yrittäjien asemaa. Kukaan ei voinee varmaksi sanoa, kuinka suuri on huomenna?

”Älä odota, aika ei ole ikinä juuri sopiva”

-Napoleon Hill