Koululaiset alkavat hiljalleen palata kouluarkeen, joka lisää arjen haasteita. Lasten saaminen ajoissa ylös vuoteesta tuntuu aamuisin mahdottomalta. Esikko elää teinikesä moodissa ja aikatauluissa. Vielä puolen yön jälkeen voi nähdä hänen huoneesta valon loistavan ja aamuthan sitten venyvät. Siinä pitäisi itsekkin aamutoimien lomassa ehtiä laittautua töihin ja positiivista olisi tietenkin olla töissä vielä ajoissa. Töiden jälkeen sitä odottaakin sen tuhannen tehtävää kotityöt, ruoka, juniorin läksyt ja ennen kaikkea se kaikki harrastustoiminta. Ajanhallinta ei ole juuri nyt se sana jonka yhdistäisin vahvuuksiini kesän löysäilyn jälkeen.

Uutena tai osin vanhanakin haasteena on talouspuoli. Tiedän koska itse saan korvaukset tehdystä työstä tililleni, mutta miehen ns. palkkapäivät eivät ole vielä vakiintuneet. On hieman haastavaa yrittää suunnitella talouden hoitoa epäsäännöllisyyden varaan ja ennakoida, että rahan tulisi riittää sitten seuraavaan ns. tilipäivään etenkin kun niitä laskujakin olisi. Olisi niin paljon helpompaa, jos olisi säännölliset tulot ja menot. Tietenkin rahantulo säännöllistyy aikanaan, mutta siihen asti pitäisi pärjätä. Pärjääminenkään ei näiden kaoottisten kuukausien kenties jopa vuosien haasteiden jälkeen kuulu vahvuuksiini tai elämäntilanteeseeni.

Hiljalleen alkaa myös virkakoneistot palata lomilta. Konkurssi siis alkanee hiljalleen jotenkin etenemään. Paljonko se tässä kaikessa kaaoksessa vaatinee meiltä on jonkinlainen yllätys taas. Periaatteessa kaikki asiat on siirretty pesänhoitajalle, mutta käytäntö on osoittanut että aina jotain lippua tai lappua tai jotain muuta hoidettavaa löytyy. Kuitenkin positiivisin mielin olen konkurssin tiimoilta. Uskon, että olemme jo ainakin matkan puolivälissä kohden konkurssin loppua. Tosin tämä ajatus on vain tunne, sillä kokemustahan minulla ei asian tiimoilta ole.

Se mikä on edistynyt kaikkien uusien ja osin vanhojenkin haasteiden lisääntyessä on paljon paremmin voiva mieheni. Hän nykyään jopa ehtii osallistua hieman perheen elämään. Keskustelut hänen kanssaan syventyvät ja löydän hetkiä jolloin me olemme me. Ei vain vanhempia tai kumppaneita. Olemme yhtä. Toki nämä hetket ovat vain hetkellisiä, sillä onhan meillä omat työmme, täysin toisistaan poikkeavat jotka tuovat omat haasteensa, olemmehan me kaksi, yksilöitä elämästämme huolimatta. Silti olemme edistyneet ja se on varsin miehen levon lisääntyessä mahdollistunut. Me olemme aina olleet hyvin keskusteleva pari, mutta nyt hetkittäin mieheni puheessa kuuluu välittäminen ja aito osallistuminen. Me olemme saaneet hetkellisesti arkeen jotain uutta, mitkä yritysvuodet veivät meiltä. Joskus arjen haasteiden heikentäessä otettani, saan niistä yhdessä vietetyistä hetkistä niin paljon voimaa. Niiden hetkien ajatteleminen saa hymyn huulille kesken päivän kiireiden, vaikken häntä näkisikään. Minä toivon, että nämä hetket säilyvät arjen iskiessä jälleen vasten kasvoja vielä monta kertaa ennen kuin voimme sanoa olevamme selviytyjiä.  Nämä hetket kun olemme yhtä pehmentävät näitä iskuja. Toisaalta toivoisin sen hetken nauttivani näistä ilman uusia arjen haasteita.  Ilmeisesti nyt se ei ole mahdollista, kenties tulevaisuudessa odottaa hieman haasteettomampi arki.

”Kaikessa pahassa mitä meille tapahtuu, on aina jokin hyvä puoli. Onnelliset ihmiset eivät tarvitse paljon aikaa keksiäkseen tämän puolen. Yleensä vastoinkäymisiä kohtaamattomat ihmiset eivät ole niin vahvoja kuin ne, jotka ovat joutuneet elämän sohaisemiksi. Yritä siis aina keksiä hyvä puoli vastoinkäymisessäsi. Joskus siinä menee aikaa, mutta keksit sen kyllä.”
- Barking Up The Wrong Tree