Eräs ihminen avautui minulle tänään elämästään ja vaikeuksistaan. Hän uskoi teoriaan minkä mukaan nykyinen elämä on seurausta edellisestä elämästä. Hiljaa kuuntelin ja pyrin olemaan läsnä. Ajatuksiini hiipi mieleeni, että sittenhän olen kai ollut edellisessä elämässä vähintään Hitler. Arki, jota aiemmin hehkutin on jälleen muuttunut minuuttipeliksi. Ajatuksiksi ja odotukseksi joka näkyy tummina pilvinä taivaalla. Siitäkin huolimatta, että ulkona paistaa. On jopa tukalan kuuma, mutta siitä valosta ja lämmöstä saan lohtua tähän muuhun elämään. Pohdintoja elämästä on jos jonkinmoisia. Sitä niin haluaa rakentaa toivoa ja uskoa parempaan. Kuitenkin hetkessä sitä menettää kaiken toivon. Tarkoittaako tämä sitä, että on liian väsynyt kokemaan ja rakentamaan. Millä kääntää oma epäonni kohti onnea. Joku toinen uskoo enkeleihin. Minä hiljalleen alan uskoa, että meidän enkelit ovat kaatuneet taakan alle. He ovat kai burn outin takia sairaslomalla tai vaihtaneet osoitetta. Ainakin he ovat harvinaisen pitkällä lomalla tai kokevat taakkamme niin suureksi etteivät millään jaksa keventää sitä. Tuntuu jälleen toivottomalta ajatella, että huominen on edessä aina vaan. Minä haluaisin löytää positiivisuuden jostain. On niin ettei ihmiskohtalomme ole maailman mittakaavassa kovin kummoinen. Elämässä on niin paljon hyvää. Jatkuvat epäonnistumisen tunteet ja toteutuneet pelot vaan estävät näkemästä näitä hyviä ja arvostettavia asioita.

Tähän arkeen kaivataan pieni ihme. Hetki jolloin kellot pysähtyy hetkeen jolloin voi kokea ainutlaatuista onnea. Onko se onni isoa tai pientä niin sillä ei ole merkitystä. Jos hetken saisi elää ilman pelkoa huomisesta niin jaksaisi taas jatkaa. Ehkä huomenna voisi olla se ihme. Epäilevin mielin ja pelon sekaisin tuntein jään odottamaan huomista, jonka jälkeen on taas uusi huominen.