Vasta keskiviikko ja minä olen ihan totaalisen kuollut. Väsyttää niin ettei jaksaisi hengittää. On toisaalta hirveä ylivilkkaushäiriö aivoissa joissa ajatukset sinkoilee asiasta toiseen, mutta kroppa tahmii. Minua ei oikein edes lohduta viikonlopun lähestyminen kun sinnekkin on matkaa kilometri tolkulla. Mikään ei oikeastaan ole muuttunut. Paitsi olen väsynyt, töitä on liikaa ja ajateltavaa näin pieneen päähän myös liikaa. Aikaa, sitä on liian vähän. En vaan ymmärrä mistä tämä väsymys on peräisin. Liekkö tätä kutsutaan vapaa-ajaksi? Kun sitä aikaa nyt on niin huomaa olevansa väsynyt. Väsymys on toisenlaista. Se on vaan fyysistä saamattomuutta. Ehkä se osin johtuu myös täysistä yöunista, jotka ovat olleet viime vuosina niin kortilla. Ehkä sitä vaan on antanut itselleen luvan väsyä ja nukkua univelkoja pois.

Olen jotenkin tyytyväinen silti elämääni just nyt. Selvisimme jopa tilipäivästä pienen onnen potkun avustuksella. Olen niin syvästi kiitollinen jokaisesta onnen potkusta, ajautumisesta onnekkaisiin tilanteisiin. Ne auttavat selviytymään näistä hetkistä, elämästä. Minun onneni koostuu niin pienistä asioista muiden onnesta ja tavallisesta arjesta.

Aktiiviharrastaja lapseni vammautuminen tuo perheelleni vapaa-aikaa, mutta hän itse tahtoo vaipua synkkyyteen. Onhan siinä oppimista olla paikallaan ihmiselle joka liikkuu niin paljon. Hänkin nukkuu tavallista enemmän, kuluttaakseen aikaa hän sanoo. Silti uskon, että myös lapset ovat väsyneitä, sillä kiire on ollut osa arkeamme niin pitkään. Kiirettä aiheuttaa ne harrastukset, mutta uskon niiden olevan kuormituksesta huolimatta elämän tapa niin meille aikuisille, kun tärkeitä harrastelijoille itselleen.  Harrastuksissa on heidän ystävänsä ja heidän tavoitteensa. Siksi kai sitä jaksaa vuodesta toiseen kannustaa ja kuskata lapsia.

Siinä arjen kiireessä sitä vaan unohtaa huolehtia itsestään. Siksi tämä fyysinen väsymys on tunne joka on hieman vieras. Sitä ei vaan osaa antaa itselleen lupaa olla väsynyt, nukkua ja toisaalta niin moni asia kuitenkin on hoidettava väsymyksestä huolimatta.

Työ kuormittaa nyt muutoksen keskellä aivan uudella tavalla. Olen aivan liian kiltti oikeassa elämässä ja teen vaan mitä käsketään. Nyt kuitenkin sain ponnistettua itseni sanomaan, että voisiko työn jakaa tasaisemmin? Minulla on työtä liikaa. Katsotaan muuttuuko asia. Olen vaan herännyt huomaamaan, että työtehtäviä delegoidaan niiden päätyessä poikkeuksetta minun työpöydälleni.  Jotta edes joskus saa pöydän siivottua joutuu venyttämään päivää. Salaa olen alkanut vilkuilla tarjontaa muualta. Ymmärtämättä sitä, että ongelma työpaikan vaihtuessa siirtyy mukana, jos en opi sanomaan ei. Nyt yritin tulla kuulluksi. Katsotaan näkyykö se jatkossa käytännössä.

Jotakin erityisen kaunista on nyt. Ulkona paistaa aurinko. Aamuisin on kylmä, mutta päivän aikana lämpenee. On ollut ihana itse käydä ihastelemassa syksyistä luontoa ja antaa lämpimän syystuulen tuulettaa sotkeentuneita ajatuksia. Luonto antaa voimaa kun vaan antaa itselleen mahdollisuuden pysähtyä sen äärelle edes hetkeksi.

”En ehkä ole siellä missä minun pitäisi olla, mutta luojan kiitos en ole enää siellä, missä olin!”