Minulla oli kerran ystävä, joka tuntui sielunkumppanilta. Me jaoimme ajatuksia, syvempiäkin tuntemuksiamme ja olimme läsnä. Me pysähdyimme ajatusten aamiaiselle luontopolulla, me tuimme ja iloitsimme. Valitettavasti myöhemmin paljon myöhemmin tämä ystävä satutti perhettämme niin, että välimme katkesi. Alkuun kyse oli varmaan siitä, että olin vihainen ja myöhemmin kai siitä, että hän häpesi tekemäänsä. Niin tai näin se tapaus muutti elämääni. Minusta tuli enemmän kuuntelija kuin tasapuolinen jakaja. Toisaalta ympärillä on paljon ihmisiä, jotka haluavat tulla enemmän kuulluksi ja ymmärretyiksi kun ihmisiä, jotka edes haluaisi olla tasapuolisessa vuorovaikutussuhteessa. Toisaalta taas minusta tuli arempi. Arempi antamaan itsestäni enempää kuin on pakko, jotta kukaan ei satuttaisi tai veisi jakamiani asioita mennessään. Kaipaan tätä ystävyyden tunnetta näinä hetkinä kun rakennan elämääni, olen väsynyt rakentamaan ja suoriudun. Luonteeltani olen ihminen, että satalasissa vaikka perä edellä puuhun. Teen mitä hyvänsä teen sen täysillä. Silloin tämä ystävä muistutti minua aina sanomalla, että mitä jäljelle jää, kun vauhti pysähtyy.

Tänään minä pohdin tuota lausetta. Olen äiti, monen ystävä, työntekijä, olen kaikkea, mutta oikeastaan minä en ole minä. Minä väsyn. Tahti on satalasissa aamusta iltaan kelillä kuin kelillä. Minä annan kaiken niin äitinä, työntekijänä, kuin harrastusäitinäkin ja vielä pyrin olemaan kaikkea tuota yhtä aikaa ja vielä mielellään monessa paikassa samaan aikaan. Olen työnantajan unelma, kun teen työni nurisematta aina parhaani mukaan, vaikka tiedän että joskus voisi laskea rimaa. Kukaan ei edes huomaisi. Puolikuntoisenakin minä parkeeraan takamukseni töihin kerta kerran jälkeen. Minun alalla riman laskeminen ei edes näkyisi palkassa. Jos työt ei hoituisi niin kai jossain vaiheessa rekrytoitaisiin lisää. Kukaan ei kuolisi vaikka antaisin itseni hengähtää. Positiivista palautetta ei tule vaikka tekisit tai jättäisit tekemättä. Minä toki annan. Olen päättänyt olla erilainen ja kiitän kun on kiittämisen aihetta ja pyrin ohjaamaan kritiikin sijaan. Minä haluan, että kanssani työskentelevillä olisi edes joskus hyvä mieli. Minä saatan olla negatiivinen mieleltäni lähinnä kai siksi, että olen väsynyt menemään täysillä. Luonteeni ei vain anna laskea itseäni yhtään helpommalla.

Tänään olen puolikuntoinen. Koko päivän työtehtävä kerrallaan suoriuduin ja odotin. Odotin hetkeä, jolloin päivän työt olisi tehty. Se hetki tuli. Kiitollisin mielin kotiin, jossa odotti lapset kavereineen. Hemmetti, mistä ne kaverit tuli. No äkkiä imuroin, tyhjensin ja täytin astian pesukoneen, ja pyykkikone päälle,  laitoin ruuan, kastelin kukat, etsin lapsen treenivaatteet ja samaan aikaan kun häädin vieraita lapsia pakkasin jo omaani autoon. Siinä vaiheessa olin kai jo laskenut sataan. Kiukku oli melkoinen. Onneksi mies ajoi samaan hetkeen pihaan ja heitin lapsen sen kyytiin ja toivotin mukavaa treeniä. En olisi millään enää jaksanut. Mutta normaalistihan ilta olisi mennyt niin, että mies toisiin treeneihin, minä toisiin. Illalla myöhään kotiin, iltapala, läksyt, ja lapset nukkumaan. Silloin alkaa aika miehen kanssa, jossa nopeasti vaihdetaan missä mennään kuulumiset, hoidettavat laskut ja seuraavan päivän aikataulut. Nukkumaan päästään aivan liian myöhään, päässä pyörien kaiken maailman asioita. Ei siinä juuri ehdi tuntea itseään puolikuntoiseksi, eikä kai ole mahdollistakaan. Toki jos miehellä on kurjaa niin sitten koitan vaan liikkua itse hieman nopeammin. Jo tämän illan treeneistä luistaminen aiheuttaa pahoja omantunnon tuskia, ajatuksia jolloin koen olevani ihan kelvoton äiti. Joskus tarvitsisin sen ystävän jonka kanssa kadota pois hetkeksi, jonka kanssa olisi lupa pysähtyä ja jolle jakaa ne salaisimmatkin ajatukset. Ystävä on kuin villasukka, joka talvella lämmittää. Sellaisen minä tarvitsen tähän hetkeen jolloin elämä on jo liian pitkään ollut minuuttipeliä, jonne olen itseni hukannut, kaatanut itseni taakan alle.

Siellä missä haluaisin käydä, ei ole aikaa ei kelloa. Ei aikatauluja, ei pakkoa. Pakko syntyy meistä itsestämme me rakennamme sen. Mitä sitten kun vauhti loppuu? Olenko liian vanha nauttiakseni elämästä, hengityksestä joka kulkee aivan syvään saakka. Olenko liian sairas hengittämään? Minä olen tyytymättömän tyytyväinen elämääni, enkä haluaisi vaihtaa paikkaa kenenkään kanssa. Paitsi nyt hetkeksi jonkun sellaisen ihmisen kanssa, jolla on kyky pysähtyä, nauttia, hengittää. Ihan hetkeksi vaan. Tuntea sen rauhan ja lämmön, joka joidenkin sisällä vain on. Se hetki voisi opettaa minuakin, edes pienen hetken olemaan vaan. Sillä se on mahdollista, minä en vaan osaa. Minä toivon, että lapseni löytävät ystävät, jotka muistavat kertoa, että tärkeää ei ole vauhti vaan huolella taivallettu matka, jotta pystyisi kulkiessaan näkemään sen kauneuden, iloitsemaan matkasta ja lähestyvästä päämäärästä. Minä toivon, että jonakin päivänä myös minä opin ja voin opettaa sitä heille. Minä toivon, että jonakin päivänä tuntisin aidon läsnäolon, ilman aikatauluja ja kiireitä. Ilman että huominen huoli ja kiire painaa jo.

Lauantain kohdalta tyhjään kalenterini ja kerron lapsille, että me hengitämme, sytytämme kynttilöitä syksyn pimeään iltaan. Me emme katso televisiota vaan hiljennymme viettämään aikaa. Optellemme olemaan läsnä ja hengittämään. Minä toivon sen hetken onnistuvan. Se hetki antaisi sisäistä valoa ja voimaa tuleviin pimeneviin iltoihin.