Luin eilen jotain liibalaaba artikkelia ”Nämä 12 universaalia totuutta muuttavat elämäsi”. Lähde oli jotain niin universaalia kun arkinen iltalehti. Unelmointi oli siinä hyvin keskeisessä osassa. Niimpä aloin ajattelemaan hetkiä jolloin olen hiljentynyt elämään unelmaani haavemaailmassa. Siitä on todella aikaa. Ennen syksyn hiljaisina ja kylminä iltoina siirryin aurinkoon rannalle kuuntelemaan lintujen laulua ja veden liplatusta. Ennen haaveilin muuttavani kotiin. Kotiin, jonka paikkaa en tiedä, mutta se tuoksui kodilta, tuntui lämpöiseltä ja siellä oli hiljaista. Ennen minulla oli unelmia. Näin ollen totesin, että unelmoin ja hiljenen unelmoimaan nykyään aivan liian harvoin. Unelmointi antaisi minulle paikan johon päästä pakoon arjen raadollisuutta. Minä järjestin itseni sänkyyn ja päätin unelmoida itselleni rinnakkaistodellisuuden. Mutta kuinka kävikään. Hiljennettyäni koko ajan tajuntaan tunkeutui ajatuksia todellisuudesta. Koko ajan muistin jonkin tekemättömän asian, jonkun laskun joka kaipaisi tulla maksetuksi, pohdin arjen aikatauluja, väänsin ja käänsin. Tunsin kuinka rintaa puristi, vaatteet ahdistivat, oli kylmä ja oli kuuma. En päässyt luomaan unelmaani. En enää osaa. Olen hukkunut, hukkunut todellisuuteen. Ja olen siitä surullinen. Minun tavoitteeni on uskaltaa unelmoida, oppia hiljentymään ja löytää oma pakopaikkani. Niin kuin silloin ennen vanhaan. Jo pienestä lapsesta olen unelmoinut. Milloin olen unelmoinut leikkiväni, milloin olen unelmoinut olevani vapaa, milloin olen unelmoinut olemisesta osana jotain. Eniten olen unelmoinut hiljaisuudesta, valosta ja lämmöstä. Ja nyt olen kadottanut kykyni. Olen epäonnistunut siis unelmoimaankin.

Esikoiseni elämä muuttuu tavallaan ja tavallaan hänellä on uudet haasteet edessäpäin. Lauantai aamun missio oli nukkua pitkään, syödä yhdessä aamupalaa. Meidän piti nauttia yhdessä olosta. Tämä missio muuttui kaikkitietävän esikkoni kanssa väitellessä, ohjaillessa tilanteita, kunnes jo ovet paukkuivat ihan kunnolla. Ovien paukkumisen lomassa valmistuttiin esikon harrastustoiminnan tukemiseen. Hän mökötti ja minä vain tein sitä mitä minun sillä hetkellä kuului tehdä. Päätin palkita itseni kotiin päästyäni laatuajalla nuoremman kanssa. Kotiin tullessa pakkasin kuopuksen autoon.  Menimme kaupoille ostamaan hänelle talvivaatteita. Jos kuka meidän perheessä osaa käyttäytyä ja olla kiitollinen on kuopukseni. Hän ei juuri koskaan pyydä mitään ja tyytyy kaikkeen.  Sitten se alkoi aivan yllättäen, MINÄ HALUAN… Mieleni huusi, että minäkin haluan, haluan hetken rauhaa. Hän vänkäsi ja vänkäsi. Hän ei saanut haluamaansa, ei periaatteessakaan. Tämä aamun missio muuttui väittelyksi, kiukuksi ja pahaksi mieleksi. Esikko ei pyytänyt anteeksi.  Kuopus pohti, että onkohan hän väsynyt, kun häntä niin kiukuttaa? Minä pohdin, mutta en tietenkään sano, että olen ihan totaalisen loppu tämän hetken. Ei pitäisi luoda odotuksia viikonloppuihin, niin ei tulisi pettyneeksi vaan parhaimmillaan yllättyisi positiivisesti. Tämä hetki perheenä on enää niin kovin lyhyt aika. Jos ajatellaan kuinka nopeasti esikon elinikä on mennyt, niin vain murto-osa on enää jäljellä ennen kuin hän alkaa puuhastella kotoa muuttoa. Onhan siihen vielä joku vuosi, mutta se aika menee taatusti siivillä. Miksi kehitysvaiheen viimeinen hetki on tätä, jolloin lapsi ajattelee tietävänsä elämästä kaiken, miksi kaikki asiat on hänelle niin suurta draamaa, miksi hän ei osaa nauttia nyt, kun elämä on vielä melko huoletonta äidin ja isän siipien suojassa?  Haluan vielä kerran jonakin päivänä nähdä perheessämme rauhan, yhteisen rakkauden täyteisen hetken. Tänään ei kai ollut aika.

 

                             ”Jos emme voi muuttaa todellisuutta, voimme katsoa sitä toisin silmin.”