Tämä on taas niitä hetkiä, että väsyttää niin. On vaikea nähdä niitä valonpilkahduksia. Tällä viikolla tuntui kasaantuvan paljon rikkoontuvia kodinkoneita, autoja ja ties mitä muuta harteillemme. Tuntui, että kaikki hajoaa käsiin, eikä todellakaan kyse ole ikääntyvistä tavaroista vaan ehkä meidän tuurista.  Melkein voisin olla pankki, jonka käsien välistä virtaa olematonta rahaa ja ehkä paljon aikaakin. Tämä on taas niitä hetkiä, kun voit vaan ihmetellä, että mitä kummaa tapahtuu ja ennen kaikkea miksi? Tekee melkein mieli kysyä, että kenen tämä elämä on ja miten tästäkin voi selviytyä? Päivät koostuu pienistä hetkistä, jota elät. Toisaalta katson ajan kulkua ikäänkuin tilanteiden ulkopuolelta, kuin mitä viihdyttävämpää tv-ohjelmaa ajatellen, että onneksi tämä ei ole totta.

Esikoiseni loukkaantui harrastuksessaan ja oli sivussa hetken. Tauon jälkeen kaikista arjen vastoinkäymisistä huolimatta hän on skarpannut ja hoitanut harrastuksensa täydellä intensiteetillä. Hän on hyvin täydellisyyteen pyrkivä ihminen ja jos keskittyy täysillä harrastamaan jää tietenkin muut osa-alueet elämässä hieman vähemmälle. Niimpä itkua ja voimattomuutta on aiheuttanut koulu ja arvosanat, jotka ovat keskivertoja, mutta ei riittäviä esikoiselleni. Toki on surtu siinä sivussa menetyksiä, kuolemia, ystäviä. Tuntuu kuin koko maailman paino olisi laskeutunut pikkuiseni harteille. Se voimattomuus minkä vanhempana tuntee on aika raskas. Kävi vielä niin, että tehty työ ei kantanut vaan hän menetti paikkansa. Tämä ei ole lopullista luopumista, mutta siltä lapsestani nyt tuntuu. Oikeasti se paikka on tapeltavissa takaisin. Mutta pienen lyödyn lapsen mielen kannustaminen uuteen yritykseen on lähes epäinhimillistä.  Tuollaiselle teinihirviölle koko maailma romahti oman paikan menettämiseen. Hän on vain elänyt asetetulle tavoitteelleen ja nyt näyttää, että mikään niistä ei käy toteen. Kumpa voisin jotenkin tasata hänen tuskaansa. Muuta kuin halaamalla ja sanomalla, että sinä selviät. Ei vain voi kun katsoa sivusta tätä luopumisen tuskaa, jota elämässämme onkin viime aikoina riittänyt. Miksi kummassa elämässä ei mikään voi olla pysyvää. On hyvä, että asiat muuttuu. Muutos vie eteenpäin, mutta meidän luopuminen on ollut yllättävän tuskallista tänä vuonna.

Joulu lähestyy ja mieli on musta. Olen yleensä hyvin jouluinen ihminen, mutta tänä jouluna odotan ainoastaan lepoa. Kukaan meidän perheestä ei edes mainitse tätä juhlaa nimeltä. Pelkään, että pysähdys jouluna antaa luvan surra kaikkia niitä läheisiä jotka olemme menettäneet, antaa aikaa surra yrityksestä luopumista ja antaa tilaa käsitellä vuoden muitakin pettymyksiä.

Pohdin mihin on valomme kadonnut? Onko siitä mitään enää jäljellä? Kaikkein eniten satuttaa kuin omaan lapseen sattuu. Onhan se niin, että kipu kasvattaa lapsiakin ja se on valmistautumista elämään. He tarvitsevat pettymyksiä kasvaakseen, mutta silti se sattuu.  Kun elämä on yhtä suurta pettymystä, sitä joutuu epäonnistumisen ja pettymysten kierteeseen. Vaikka onni löisi lekalla päähän, ei sitä onnea tahtoisi huomata. Tai jos sen onnen huomaisi niin sitä silti odottaa, että mitä onni maksaa. Minä olen tällaisessa kierteessä ja sen tiedostaminen auttaa työstämään asiaa. Pyrin elämään sekunti kerrallaan, haluan uskoa hyvää ja yritän luoda hyvää, mutta silti heikottaa aina kuin uusi pettymys tai suru kävelee säälimättä elämämme. Tervetuloa. Väsymyksestä huolimatta kestän seuraavankin iskun, minä ajattelen. Mutta onko se kestämistä ja jaksamista, jos pettymyksen, väsymyksen, surun itku yllättää autolla kotiin ajaessa, vessassa, suihkussa tai niin kuin viime yönä kesken unen? Minä yritän olla reipas ja kaikesta huolimatta korostaa perheellemme, että jos meillä ei ole mitään muuta niin meillä on toisemme. Riidoista ja kireästä ilmapiiristä huolimatta me iloitsemme toisistamme, toistemme puolesta, me rakastamme ja se rakkaus ja välittäminen ei edes maksa. Minä yritän kertoa, että me selviämme yhdessä, vaikka omakin usko horjuu.

 

”Vastoinkäymiset ovat monesti siunaus valepuvussa”
- Jan Fridegård