Tällä viikolla yksi päivä on vastannut pituudeltaan vuotta. Yksi minuutti on ollut ainakin tunnin mittainen. Kuitenkin kaikesta surkeudesta huolimatta minä mietin. Minä mietin, mitä kaikkea minulla on ollut. Pohdin olenko sittenkään osannut silloin arvostaa sitä, mitä minulla on? Onko itsestäänselvyys syy siihen, miksi vuosi edustaa minulle tänä vuonna menetyksiä. Yrittääkö elämä muistuttaa menetysten myötä minua siitä, että mitä minulla on vielä jäljellä? Samalla muistuttaen minua niistä hetkistä jolloin kaikkea rikkautta ja rakkautta pidin liian itsestäänselvyytenä? Minä en koskaan ole saanut helpolla elämässä mitään, mutta niin monen muun ihmisen lisäksi kun johonkin asiaan tottuu alkaa se tuntua minustakin arjelta. Siitäkin huolimatta, että kiitän myös arjesta.

Jos minä kuolisin nyt. Ja viimeisenä kysymyksenä minulta kysyttäisiin, että kaikista menetyksistä huolimatta tunnetko olevasi onnellinen. Minä vastaisin, että nyt on hyvä aika mennä, sillä olen onnellinen kaikesta huolimatta. Ikävöin miestäni, kaipaan hänen kainaloa. Rakastan lapsiani siitäkin huolimatta, että he onnistuvat sekunnin sadasosan aikana kehittämään maailmansodan, eivätkä voi välillä sietää toisiaan. Siitäkin huolimatta rakastan heitä, että esikoinen välillä vihaa minua sydämensä pohjasta hormooniensa ansiota, mutta toisaalta hän välillä rakastaa meitä vanhempiaan ihan täysillä. Kaikesta huolimatta olen saanut pitää kotini, jossa on lämmintä. Koti on rakas siitäkin huolimatta, että tekemättömät kotityöt ahdistavat ajoittain. Olen onnellinen siksi, että minulla on sisarukseni. Siitäkin huolimatta he ovat osa onnea, että toinen on eksynyt maailman tuuliin. Muistan hänet kuitenkin entisenä itsenään ja sain viettää hänen kanssaan paljon ihania hetkiä aikanaan. Toinen sisarukseni on kasvullaan tuonut iloa koko ikänsä ja tuo edelleen. Hänestä on kasvanut hieno ihminen ja hän on tehnyt minusta tädin. Täti, mikä ihana titteli. Ylpeydellä kannan sitä nimitystä. Tämä pieni ihminen tuo arkeeni aina iloa ja onnea. Hänen kasvuaan ja kehitystään on yhtä mukava seurata, kuin omien lasten.  Kyllä, minä elän ja sisimmässäni olen onnellinen, menetyksistä ja surusta huolimatta.

On paljon, mitä minulla ei ole, mitä haluaisin lisää, mutta kuten elämä on opettanut. Hengitän ja elän puutteesta huolimatta.  Ehkä elämä vain on tässä hetkessä. Kuten olen aiemminkin todennut. Ehkä jonakin päivänä uskallan heittäytyä unelmien siipien valkoisten varaan ja uskallan rohkeasti nähdä toivoa. Sillä onnihan minulla jo on. Usko vaan nyt horjuu. Jostain kumman syystä rippilauluni soi mukailtuna päässäni ajoittain. Jättäen pois lapsuuden kodin lämpöisen. Sitä en valitettavasti päässyt kokemaan. Muistoja hyviä ei sieltä ole lukuun ottamatta meidän sisarusten välistä rakkautta. Siinäkin on onnen ainekset. Minun lapsieni koti on koti ja toivottavasti he kantavat sydämissään jonakin päivänä onnellisen lapsuuden tuomia muistoja, sisarusten välisistä tappeluista huolimatta. Kun oma lapsuuden kotini oli ”toivoton” niin siihenkin liittyy omalla tavallaan onnen murusia. Nimittäin itse en koskaan muista tapelleeni, pikku kinoja lukuun ottamatta sisarusteni kanssa. Minä suojelin heitä ja meillä oli sekä on, ainutlaatuinen suhde, vaikka muistomme ja muistikuvamme ovatkin ainutlaatuisen yksilöllisiä samoista tapahtumista. Silti ne on yhdessä koettu ja eletty.  He antoivat elämälleni merkityksen silloin. Nyt tärkeintä on omat lapset ja oma mieheni.

 

”Kerran usko lapsuuden
Sulla oli suloinen
Kätesi sä rukoukseen liitit ain:

"Levolle lasken Luojani
Armias ole suojani"
Näin sä rukoilit niin turvallisna vain.

Etsiessäs onnea
Harhateille jouduit sä.
Surua ja tuskaa toi vain maailma.

Tie on pitkä takaisin,
Salassa sä itketkin.
Jos vaan nöyrin sydämiin
Rukoilet, saat takaisin
Lapsenuskon aarteen kalliin ihanan

Riemu suur on taivaassa
Eksynyt kun palajaa
kaukaa maailmalta jälleen kotihin"