Yleensä koulukiusaamisesta puhutaan sävyyn, joka on monen ihmisen ikävä todellisuus. Ammattikasvattajista ja opettajista kerrotaan tarinaa, kuinka he kääntävät selkänsä kiusaamiselle, syyllistetään kiusattua ja sallitaan kiusaaminen. Minun toinen lapseni on kokenut jo tarhaiässä kiusaamista. Olimme jo silloin molemmat vanhemmat töissä, mutta tilanne kärjistyi niin, että otin lapseni hetkeksi pois hoidosta. Viesti päiväkodilta oli selkeä ”mukavaa, että pystyt hoitamaan lapsesi itse”. En pysty, minä ajattelin, mutta sillä hetkellä en voinut muuta. Lapseni kai aikaa myöten sopeutui kiusaamiseen tai miten vaan. Ensimmäisinä kouluvuosina tuli viestiä lapselta, kuinka hän oli tullut kiusatuksi. Toisaalta aikuisilta tuli viestejä, kuinka lapseni asetti itsensä kiusatuksi. Tilanne rauhoittui aikaa myöten. Tai niin minä luulin. Tästä alkaa merkityksellinen pohdinta. Toisenlainen tarina koulukiusaamisesta.

Minä tosiaan olen tuntenut kiitollisuutta, kun alkuvuosien vaikeuksista huolimatta lapseni koulu on lähtenyt sujumaan. Hänellä on kertomansa mukaan ollut ystäviä. Hän tuntee yhteenkuuluvuutta harrastustoiminnassaan. Koulun sujuvuus ja lapseni kaverit  ovat olleet kokonaisuutenaan yksi niitä harvoja asioita, joista olen voinut tänä vuonna olla kiitollinen. Minä todella luulin, että kaikki on hyvin. Joka päivä kysyn lapseltani, miten koulupäivä meni. Käymme läpi läksyt, kuka leikkii ja kenen kanssa. Puhumme paljon arkisia asioita. Mikään ei ole antanut viitettä, että mikään olisi jotenkin kurjasti. Toki näin jälkiviisaana tulee mieleen epämääräisiä mustelmia, revenneitä vaatteita, mutta kaikelle on ollut aina jokin uskottava selitys.  Selityksiä, joita ei ole ollut tarvetta kyseenalaistaa. Nyt kuitenkin kävi niin, että sain viestiä koulusta. Tiedättekö, että lastanne kiusataan? Meille kerrottiin kiusaamistilanteista ja kuinka niitä on pyritty selvittämään. Jouduin harmikseni myöntämään etten tiennyt, enkä oikein vieläkään ymmärrä miksi. Miksi pikkuiseni ei kertonut kokemuksistaan, jotka kertomusten perusteella ovat olleet kamalia? Onko niin, että hän on sopeutunut kiusaamiseen, eikä koe sen olevan enää merkityksellistä? Onko niin, että hän on halunnut suojella meitä vanhempia? Oli syy mikä hyvänsä puhumattomuuteen tunnen kiitollisuutta, että asia on saatettu meidän vanhempien tietoon.  Olen kiitollinen niistä luokkakavereista, jotka ovat lähteneet hakemaan apua lapseni puolesta. Olen kiitollinen sille opettajalle, joka puuttui asiaan ja otti meihinkin yhteyttä. Opettaja kertoi lapselleni, että sinä olet arvokas, eikä sinun tulisi kokea enää kiusaamista. Hän kertoi tekevänsä kaikkensa, jotta lapseni saisi koulurauhan.  Opettajakin on ymmällään, miksi lapseni vaikenee. Tällä kertaa kiusattua ei syyllistetä. Tähän tapaukseen on halunnut puuttua lapseni ikätoverit ja opettajat. Nämä ihmiset eivät ole sulkeneet silmiään. Tämä on tarina hyvyydestä. Hyvyydestä, jota kaikista ikävistä uutisista huolimatta on kuin onkin olemassa. Se hyvyys kosketti meitä tapauksen myötä. Ikuisesti kiitollisena ja toiveikkaana, minä toivon turvallisia kouluteitä nyt ja tulevaisuudessa omalle lapselleni. Ja kaikkien kiusattujen ympärille yhtä ihania ihmisiä, kun lapseni ympärille sattui tällä kertaa. Ei kiusaaminen varmaan tähän lopu, mutta tässä on alku paremmalle tolalle.

Tahtoisin toteuttaa suuria ja jaloja asioita, mutta ensisijainen velvollisuuteni on toteuttaa pieniä asioita ikään kuin ne olisivat suuria ja jaloja. — Helen Keller