Iltalehdessä oli kolumni, jonka oli kirjoittanut kirkkoherra Teemu Laajasalo. En ole äärimmäisen uskonnollinen ihminen, mutta silmäni iski kolumnissa erääseen kohtaan, jonka myötä tulin kai lukeneeksi koko kolumnin. Tämä tietty kohta kuului näin:

”Arkihuoli on tänä jouluna yhdelle avioero, yt-neuvottelu tai läheisen suru. Toiselle konkurssi, epäonnistunut sijoitus tai pieleen mennyt suhde omiin lapsiin. Huolet ovat erilaisia ja samalla täysin samanlaisia. Huolessa happi häviää, ilo loppuu ja toivo menee”

Artikkeli sai jälleen palaamaan tähän kuluneeseen vuoteen. Näistä listatuista asioista on tänä vuonna koettu tässä perheessä konkurssi (joka edelleen on vielä kesken), läheisen suru, kuolema (ystävän ja omaisen, puuttuivat listalta) ja onpa sana yt:kin kuultu, mutta ei vaikuttane meidän elämään vielä tämän lyhyen loppuvuoden aikana.  Olen saanut pyhien levossa pohtia, kuinka jatkaa eteenpäin? Mistä löytää puuttuva happi? Monta on matkalla onnen hippuakin ollut. Tässä toivottomuuden ja surun määrän vallitessa on ollut vain vaikea onnea nähdä. On helppo vaipua synkkyyteen. Arki on aivan kulman takana ja tarvitsemme jälleen hitusen onnea selviytyäksemme. Voimavarat uusiin iskuihin ovat riittämättömät. Toisaalta näin ajatellessa myönnän ajattelevani negatiivisesti. Tiedostan, että negatiivinen ajattelu luo negatiivisuutta. Mutta mistä löytää toivoa ja positiivisuutta, kun elämä on lyönyt niin kovalla kädellä. Mistä löytää voimaa? Näitä kysymyksiä olen ehtinyt pohtimaan. Paljon kysymyksiä, mutta niin vähän valmiita vastauksia. Minun täytyisi löytää ne itsestäni. Tuntea toivoa ja pitää kiinni rakkaudesta puolisoon ja lapsiin. Tukeutua heihin löytääkseni voimaa rakkaudesta, toivon etsimiseen.

Olen pyörinyt unissani menneisyydessä. Onnettomassa lapsuudessa, keskenmenoissa, hetkessä jolloin olin menettää mieheni, menetyksissä ja taloudellisissa tappioissa. Toisaalta myös niissä hyvissä hetkissä, kuten lasten syntymissä, kasvun vaiheissa, jaetuissa hetkissä ystävien kanssa, taloudellisessa tasapainossa ja elämän onnellisissa hetkissä. Kaikki tämä ja paljon muuta olen nähnyt elämän filminauhana. Hereillä olen katsonut valokuvia ja järjestänyt elämän aikajanaksi ikään kuin valmistautuen uuteen alkuun. Tiedostan, että kaiken vanhan on jäätävä taakse jotta olen valmis uuteen. Muuri ja kilpi, jonka olen kaikkien vastoinkäymisten myötä ympärilleni rakentanut estää uuden elämän mahdollisuuksien avautumisen minulle. Tiedostan että minun on noustava ja toivotettava elämä tervetulleeksi, vaikka se tarkoittaisikin uusia pettymyksiä. Ilman uskallusta elää ja tuntea ei vaan voi myöskään kokea niitä mahdollisuuksia. Vanhan hyvästely on pitkä prosessi ja jatkaminen on vaikeaa. En tiedä onnistunko. Ilman näitä ikäviä kokemuksia minä en ole minä, joten muistaminen ei haittaa, mutta taakan kantamisen voisin jo lopettaa. Tänään etsin edesmenneen ystävän ja omaisen kuvan kirjahyllyyn. Eteen asettelin kynttilät. Haluamme muistaa heidät osana elämäämme, vaalia heidän muistoa. Ehkä jonakin päivänä surun taakkakin kevenee. Kumpikaan edesmenneistä ei olisi toivonut meidän kantavan surua ja syyllisyyttä. He toivoisivat meidän jatkavan matkaa.  Konkurssi tuli ja sen sureminen ei auta. Tulisi vaan löytää mahdollisuudet kuinka siitä selvitä henkisesti ja kuinka selvitä myös taloudellisista tappioista.  Kaverit jotka muutoksen myötä jäi pois elämästä antoi tilaa uusille kestävämmille ihmissuhteille. Ensin täytyisi löytää vaan omasta sisimmästä usko ja luottamus jälleen ihmisiin. Sitä ei voi löytää, jos ei jätä taakkaa pois harteiltaan.

Paljon on työtä matkalla kohti tulevaisuutta ja mitä enemmän saan vanhaa taakkaa pois harteilta sen kevyempi tulevaisuus rakentuisi. Saapa nähdä, mitä näistä raunioista rakentuu.  Lepo on kuitenkin antanut minulle alustan jolla asioita työstää.

Minun matkani on alkanut ja saattaa päätyä hyvinkin johonkin pieneen iskuun. Iskuun, joita elämä tarjoaa meille kaikille. Toisaalta matka voi olla jatkumo, jonka varrella on mahdollisuuksia, tasapainoa, ylä- ja alamäkiä tasaisena hiljaisena virtana, jonka varrella ehtii toipua ja rakentaa. Jokaisella meillä on taakkamme, oma yksilöllinen taakkamme. Jokainen jaksaa kantaa omien voimavarojensa verran taakkaa. Minusta tuntuu, että tämä vuosi on menty äärirajoilla niin minun perheessä, kun monessa muussakin perheessä. Elämä ja yhteiskunta on muuttunut. Yksilölliset taakat yhteiskunnallisten taakkojen lisäksi saattaa aiheuttaa sen, että elämä on selviytymistä. Harva jaksaa äärirajoilla loputtomiin. Mistä löytää toivo ja usko? Vastaus löytynee sisältä. Se mistä löytää voima niiden etsimiseen, on jo suurempi mysteeri.