Menneellä viikolla tulin ruoskineeni itseäni henkisesti ihan urakalla sen johdosta ettei pikkuiseni ollut kertonut kiusatuksi tulemisistaan. Väänsin ja käänsin päässäni, että miksi ei. Näin jälkikäteen ajateltuna minun olisi pitänyt nähdä merkit ilmassa. Kuin kurjuuden maksimoimiseksi alkoi päässä hakata tuhat pientä louhijaa, kurkkuun kasvoi kaktus ja niagara aktivoitui kaikissa pienissä ilman poisto ja tulo aukoissa. Hieman taisi elimmistön lämmönsäätelykin mennä epäkuntoon. Siinä sitä ollaan ja todetaan, että menköön kurjan vuoden piikkiin tämäkin. Perjantaina sitten pienessä itsesäälissä analysoiden omaa surkeuttani, päätti esikoinen avata kauniin sanaisen arkkunsa kuin yllättäen. Ja kun se aukesi, ei millään meinannut sanojen tulvasta tulla loppua. Hän kertoi miten huono äiti olin ja mitä kaikkea tein tai jätin tekemättä. Hän omalla teinihormooni myrskyllään pyyhkäisi ylitseni niin, että tuntui kun olisin pudonnut jostain todella korkealta. Ja kuinka helppoa oli siinä vaiheessa nuorimmaisen tulla sävellykseen mukaan. Hän on niin nuori ettei ymmärrä tekojen ja sanojen merkitystä. Hänelle on helppoa antaa anteeksi. Hän vaan lähtee vielä niin mukaan ja peilaa omaa isompaa sisarustaan rakkaudella, kunnioituksella ja hyväksytyksi tulemisen tarpeen myötä. Siinä minä niin väsyneenä taisteluun flunssan ja viikon riuduttamana istuin altavastaajan asemassa omien lasteni edessä. Voiko tämä olla mahdollista? Oli oikeastaan sillä hetkellä ainut kysymys päässäni. Mitä tekee huono äiti vaan nousee ylös, hakee teinin puhelimen ja painuu omien ajatusten kanssa,  pois silmistä. Muistuttaa lapsille tai lähinnä esikolle, että anteeksi anto voi olla haastavaa, että koita pärjätä, moro. Paska äiti tilille rapsahti kerralla satoja ellei tuhansia. Jos ennen perjantaita ajattelin, etten pääse vajoamaan enää alemmaksi äitiydessäni, niin olin totaalisen väärässä. Sillä hetkellä menetin toistaiseksi puheyhteyden koko lapseen. Nyt olen ihan virallisesti taatusti maailman huonoin äiti. Kukapa tätä titteliä ei haluaisi kantaa näin joulun alla.

Keskustelin kaverin kanssa asiasta. Hän on sitä mieltä, että esikkomme on aina päässyt elämässä helpolla, eikä näin tunnista rajoja. Hän on aina saanut kaiken huomion, rahan, panostuksen mitä on halunnut. Hän vaan kokeilee kuinka pitkälle hän voi rajoja venyttää. Varmaan on näin. Tekisin monta asiaa äitiydessä toisin jos saisin aloittaa alusta. Etenkin esikkoni kohdalla, joka on perinyt niin paljon tempperamenttia ettei sitä osaa käsitellä vanhemmat tai lapsi itse. Oli syyt käytökseen mitkä vaan,  olisi minun täytynyt toimia toisin. Joskin edelleen olen sitä mieltä, että puhumalla olisin provosoinut tilannetta entisestään.

Sen koko päivän, illan, oikeastaan koko menneen viikon ja jos tarkkoja ollaan koko mennen vuoden jälkeen, voin vain todeta uneksivani hetken omasta kodista, omasta elämästä, omasta lämpimästä ateriasta, hetken hiljaisuudesta ja palasta rauhaa. Tiedän etten oikeasti sitä halua. Elämä ilman perhettä on taatusti liian hiljaista minun makuun, mutta silti koin ja koen välillä tarvitsevani pienen hetken. Hetken ilman että asetan kaikki muut edelleni. Se olisi opettavaista itselle, kuin kanssani eläville. Jokaisen meistä on helppo sanoa asioita ajattelematta niiden merkitystä. Kuitenkin yllättävän pienilläkin asioilla niin hyvässä, kuin pahassa voi olla erittäin suuri merkitys yksilötasolla tai vaikka hieman laajemmalla tasolla. Kuinka opettaa omalle lapselle tämä. Jokainen sana voi olla lopulta se viimeinen sana juuri sille ihmiselle. Jokainen teko voi muuttaa parempaan suuntaan tai olla hyvin merkityksellinen muulla tavalla. Lapsen kasvatus on suuri haaste. Lapsissa jos missä me vanhemmat näemme oman työmme jäljen, jota pääsee muokkaamaan yksilölliset ominaisuudet ja yksilölliset eroavaisuudet sekä ympäristötekijät. Me vanhemmat elämme työmme kanssa sidottuna koko lapsen elämän ilossa, surussa, hyvässä ja pahassa. Me rakastamme niin, että sattuu. Me huolehdimme niin, että omat tarpeet unohtuu. Me ruokimme ja vaatetamme. Me iloitsemme kasvusta ja kehityksestä. Me suremme lapsen suruja, suojelemme ja varjelemme pahoilta asioilta. Ohjaamme ja autamme. Äitiys on työtä tauotta vielä lapsen ollessa jo arjen toiminnoissaan täysin omatoiminen. Äitiys ei ole vain tähtihetkiä, se on vastuuta ja velvollisuutta. Tänään äitiydestä ei ole iloa, on vain syyllisyyttä siitä, että annoin itseni taantua teinin tasolle ja vastasin riitaan riidalla. Tänään on se hetki, kun olemme heränneet ja menneet ilman anteeksi pyyntöä nukkumaan. Ilmassa leijuu riidan käsittelemättömät jäännökset.

”Maailma pyörii ympyrää, Ei oo suuntaa, ei päätä eikä häntää. On vaikee elää elämää, jonka haaveissani mä nään.” -Apulanta