Joku ihana ihminen toivotti perheellemme hyvää uutta vuotta ampumalla postilaatikkomme taivaan tuuliin. Varmaan joku ihana teini, jonka vanhemmat ei ehtinyt juhlimiseltaan olla läsnä. Tai sitten vanhemmat ei vaan välitä, missä heidän nuorensa liikkuu aamuyön pikkutunteina. Me asumme maalla, jonne harvoin eksyy ihmisiä. Siksi kovasti ihmettelen poroksi muuttunutta postilaatikkoamme. Oikeastaan minua ei edes harmittanut muu kuin mukana palanut posti. Tosin tuskin siellä paloi poroksi kuin kasa laskuja. Joten syy onneen olkoon, muutama lasku vähemmän.

Minun ei pitänyt tehdä katteettomia lupauksia tänä vuonna. Kuitenkin esikolleni tuli uuden vuoden sokeripöhnässä hetkellinen heikkous. Tällä heikolla hetkellä hän ehdotti sitten, että pidettäisiinkö puolen vuoden herkkulakko. Minä oli heti mukana. Olen kerran aiemmin ollut vuoden syömättä karkkia, kun esikko oli sitä mieltä etten siihen pystyisi. Nyt esikko on vaan mukana lakossa. Ihanaa. Katsotaan kumman ranka kantaa pidemmälle. No eihän se ole lakko eikä mikään jos ei lopussa odota palkinto.

Sisarukseni oli meillä viikonlopun yli lapsensa kanssa. Lapsi joka on täydellinen enkeli kiharoineen ja pienen pienine töppösineen. Hän kirkastaa pimeämmänkin päivän. Pikkuinen hädin tuskin osaa puhua. Tai osaahan hän jo kokonaisia lauseita, mutta taito on melko tuore. Hän laulaa sujuvasti Robinia säestyksellä ja ilman. Aloittelevan puhujan äänessä ei kuulu juuri epäröintiä, kun hän kajauttaa  ilmoille

"Pientä turbulenssia (turbulenssia)
ja vähän lentopelkoa (lentopelkoa)
Mut mullon viesti valmiina (o-oo, o-oo)
Paperilennokkiin
Mä haluun et tiedät sen, oot ainutlaatuinen
Laitan viestin siipiin lennokin."

Itselläni on hirveä lentopelko ja korkean paikan kammo. Ei ole ollut aina, mutta tullut jossain aikuisuuden kynnyksellä äidiksi tulon myötä. Laulustapa kai minä tai sisarukseni keksittiin, että voisimme palkita itsemme tulevan vuoden aikana lähtemällä ulkomaille. Pienemmät lapset ja miehet jää matkasta pois. Lähdettiin liikkeelle Pariisista ja päädyttiin ties minne aurinkoon. Kuitenkin matkaa varjostaa se tosi asia, etten uskalla juuri nyt sijoittaa mihinkään, sillä konkurssipesän selvitys on vielä kesken. Kuinka suuria laskuja sieltä mahtaakaan olla tulossa. On mahdollista, että matkaan päästään, mutta ei tänään. Enkä edes osannut kuvitella, että matka pitäisi varata tänään. Oli kutkuttavaa ajatella aurinkoa, hotellin aamupala pöytää, lepoa, oman pelon kohtaamista. Tämä olisi ensimmäinen itsekäs tekoni ties koskaan. Hypätä koneeseen ja lentää pois. Hui, kuinka houkuttelevaa. Tosiaan houkutuksen varjo on taloudellinen huoli, mutta se on selätettävissä. Tuli kuitenkin toinen. Monelle kovin mitätön, mutta minun ylpeydellä varustetulle ihmiselle suuri kolaus. Sisarukseni oli puhunut esikkoni kanssa, että hän voisi lainata meille matka rahat. Voi sitä unelmaa joka valui juuri sillä hetkellä suoraan viemäriin, kun kuulin tästä. Minä en todellakaan aio lainata rahaa matkaan. En halua olla kenellekään kiitollisuuden velassa ja saati että lainaisin rahaa matkaan. Ruokaan, ymmärtäisin hätätapauksessa. Ihminen joka tuntee minut ja ehdottaa jotain tuollaista. Tiedän olevani epäkiitollinen ja itsekäskin, mutta halusin itse uskaltaa lähteä matkaan, omalla rahalla. Ilman kiitollisuuden velkaa, ilman taakkaa. Nyt unelmamatkasta tulikin yksi taakka lisää minun arjessani.

Hieman meinaa painaa arjen alku, mutta toisaalta konkurssi asia liikahtaa taas hieman eteenpäin. Jonakin päivänä se on menneisyyttä ja silloin voi taas haaveilla tulevaisuudesta. Uskoa.  Ei tarvitse ehkä enää silloin tuntea tätä häpeää, jonka tämä heikko taloudellinen tilanne aiheuttaa.  Huomenna loppiainen katkaisee leppoisat ja ikimuistoiset hetket perheen parissa. Arki ja velvollisuudet ovat aivan kulman takana. Tulevaisuus on täynnä avoimia kysymyksiä, odottaen vastauksia. Ja luulempa, että niitä vastauksia on todellakin tulossa jo alkuvuoden aikana. Pelolla ja toiveekkuudella niitä odotan. Arkeen minua on valmistanut hetket jolloin olen nauranut hetkittäin sieluni kyllyydestä nauttien sisaruksestani ja hänen jälkikasvustaan. Jaetuista hetkistä saa voimaa myös arkeen. Kuinka monta kertaa olen ihaillut sivusilmällä omia lapsiani ja ollut kiitollinen heistä. Kuinka montaa kertaa olen saanut tuntea ylpeyttä sisarukseni lapsen kasvun ihmeestä, joka muistuttaa omien lasteni kasvusta ja kehityksestä. Tunnen syvää kiitollisuutta siitä, mitä minulla on. En vaihtaisi näitä hetkiä edes rahaan. Tosin toivoisin, että vielä kerran voin helpottuneena todeta, että kaikki elämän palaset on kohdallaan.

 

 

"Pilvilinnoja enkeleillä, ihan kuin hiekkalinnoja meillä. Tuuli pyyhkii ne mennessään, vaan eipäs ruveta itkemään. Rakennusainetta onhan meillä, puistossa hiekkaa, pilviä heillä. Lapiot, ämpärit heilumaan. Uusia linnoja rakennetaan.

Aina kun ihmiset unelmoivat, pilvilinnan he loihtia voivat. Ja vaikka se kaatuu, sydämeen aina jää kaipaus kauneuteen."   

 

-Ipi Pyhältö- Anna-Maija Raittila