Viimeiset hetket ovat olleet kovasti erilaisia. Aina kun tuntuu, että hukut jos ei muuta niin lumeen, on arkeen yllättäin osunut jokin viesti joka tuo tulessaan toivoa. Se ei pelasta kuin sen sadasosa sekunnin, mutta juuri sillä hetkellä se on tärkeää. Se antaa hetken voimaa jatkaa. Olen viime aikoina jopa herännyt uuteen päivään ajattelematta arjen tuomia murheita, ilman että pelkään. Tämä muutos siitäkin huolimatta, että taistelu aikaa vastaan rahahuolien tiimoilta on edelleen todellisuutta. Illalla kun menen nukkumaan en enää toivo, että en heräisi aamuun ja samoihin murheisiin. Välillä edelleen väsyttää ihan hirveästi arjen kiireiden keskellä, mutta silti olen kiitollinen hetkistä jolloin olen uskaltanut hymyillä.  Hymyillä sisäisestä ja ulkoisesta tuskasta huolimatta.

Olen löytänyt sitä jotain, töistäkin. Siis pinnaavan työkaverinkin lisäksi jota ei siis löydä ainakaan sorvin äärestä. Löytänyt jotain jonka eteen on mukava työskennellä hetken. Vaikka kerrottakoon että uutta mieli halajaa silti tässä sivussa. Nyt sisällöllisesti työ on kuitenkin antoisaa, joten  uuden löytäminen ei ole enää niin pakko. Silloin kun joku asia ei ole pakko, niin silloin se on niin paljon helpompaa. Etsiä ja löytää arjessa niitä positiivisia yllätyksiä. Yllättävät asiat tuovat niin paljon enemmän iloa kuin pakosta etsityt.

Hirvittävän usein tässä elämässä on altis arvostelulle ja niin minäkin. Helposti läheltä tulee viestiä, että panostamme liikaa tai liian vähän lapsiin, työhön tai taloudellisiin velvoitteisiin tai mihin vaan. Joskus tässä arjen kiireessä, tohinassa ja väsymyksessä se arvostelu satuttaa ehkä enemmän kun todellisuudessa pitäisi. Yksi arjen lämmin hetki oli kun puhuin erään asiantuntijan kanssa toisen lapseni asioista. Hän jotenkin pitkän keskustelun kiteytti sanomalla ”lapsesi on onnekas, kun hänellä on teidän kaltaiset vanhemmat”. Ulkopuolisen näkemys jälleen toi lohtua arkeen, jossa helposti ajautuu törmäyskurssille milloin kenenkin perheen jäsenen kanssa. Se kurssi aiheuttaa syyllisyyden tunteita ja riittämättömyyttä.  Lopulta kokonaisuudessaan ne huonot hetket ovat niin pieniä. Ja niinhän se on että olemme onnekkaita saadessamme jakaa lastemme harrastukset, elämän ja kasvun sekä kehityksen yhdessä heidän kanssaan.

Minä olen kokonaisuudessaan väsynyt odottamaan parempia aikoja ja siksi olen onnellinen hetkistä jolloin voin tuntea kiitollisuutta ja rakkautta tässä hetkessä. Tiedän ettei kipu ja vastuu helpota hetkeen, mutta toivon elämän jatkavan yllätyksiään. Yllätyksiä jotka kantavat sen arjen vaikeimman hetken yli. Minä uskon, että kevään kuluessa, valon lisääntyessä myös hartioilta paino kevenee. Olen onnellinen heistä, jotka aidosti olivat läsnä nämä kaaosmaiset hetket elämässämme. Viime päivinä olen huomannut, että niitäkin on vielä jokunen. Oli ihanan normaalia, kun sain viime viikonloppuna kattaa kahvipöydän vieraille. Puhua heidän kanssaan arkisista asioista. Pysähtyä kuuntelemaan heidän asiaa ja päästä näin jälleen pitkästä aikaa tuntemaan itseni tavalliseksi ihmiseksi.

 

”Kukaan ei ole niin köyhä, ettei hän voisi tulla auringonsäteeksi, elämänvaloksi toiselle vielä köyhemmälle… Kukaan ei ole niin rikas, ettei hän tarvitsisi molempia.” Herman v.Bezzel