Pääsiäinen oli oikea irtiotto arjesta. Siitä piti huolta sisarukseni ja hänen jälkikasvunsa. Ihana pieni taapero, joka on kasvanut niin isoksi. Hän puhuu kaunista kirjakieltä ja uhmakin on kai otollisessa vaiheessa. Tuo pieni ihme uhmatteleekin suloisesti. Silleen pilke silmäkulmassa ja hymy huulilla, hän yrittää olla erimieltä. Minuakin hän kutsui mummoksi nauraen suloisella helisevällä äänellään. Hän toi jälleen tuvan ja sydämen täyteen valoa. Hän on minulle tosi rakas ja pelkään niin kovin välillä menettäväni hänet. Hän on se kohta elämässä, josta pohtii liian hyvää ollakseen totta. Voisimpa nähdä aina häntä silloin kuin mieli niin halajaa. Kuitenkin todellisuudessa näemme melko harvoin, onneksi silloin useamman päivän kerrallaan. Kilometrejä välissä on satoja. Sisaruksenikin on minulle kovin rakas. Hänestä on kasvanut mielettömän hyvä äiti, joka rakastaa lastaan koko sydämellään. Se näkyy niin sisaruksessani, kun lapsessa itsessäänkin. Sisarukseni jaksaa pidemmillä vapailla tulla usein meitä tervehtimään. Se on ollut ihanaa, sillä me ei ihan hirveän usein päästä sinne päin. Perheemme vaatisi jo enemmän tilaa ja rajoittaa matkustustamme myös pari karvakasaa, jotka eivät todellakaan vietä aikaa autossa. Ei vaikka mikä tulisi. Tottakai pelkään näkemisemme rajoittuvan olosuhteiden pakosta myöhemmin, sillä toivottavasti heidänkin perhe jatkaa aikanaan kasvua. Lapsen kasvun myötä tulee harrastuksia ja töitä ja muuta elämään liittyvää. Uskon kuitenkin, että siteemme kestää ja keksimme keinot. Tavalla tai toisella.

Minä tiedän, että sisarukseni tietää minun rakastavan häntä kuin omia lapsiani. Mieheni huolehtii myös sisarukseni jaksamisesta ja pohtii usein hänen kuulumisiaan. Silti näen ja kuulen joskus sisarukseni äänestä yksinäisyyden. Pidämme paljon yhteyttä, mutta onko se tarpeeksi, joskus pohdin. Sillä se määrä rakkautta mitä tunnen näitä kahta kohtaan, ei sallisi yksinäisyyden tunteita. Tieto siitä, että hädänkin hetkellä on joku. Olenko viime vuosina ollut kuitenkaan riittävä? Ehkä sitä on turha pohtia, ehkä sisarukseni hädässä muistaa ettei ole yksin. Koskaan…

Tässä taapero arjessa tuli syötyä ja nukuttuakin, päiväunet sekä yöt. Oli ihana antaa väsymyksen huuhtoutua ruumiista ja työstressin päästä. Talouskin jäi jalkoihin, mitä nyt tuli konkurssi päätöstä hiljaisina hetkinä maisteltua. Ei voi ymmärtää päätöstä vieläkään, ollakko totta vai ei. Kuinka ollakaan työasiat pysyivät niin taka-alalla, että iskivät viime yönä sitten koko voimalla. Meni unet vallan kuutamolle ja olipa kiva nousta arkeen uuteen,  perä edellä. Onni on tavallista lyhyempi työviikko. Se kyllä jatkuu perjantaista sunnuntaihin harrastustalkoilemalla, mutta ei se haittaa. Erilaista menoa ja meininkiä.

               Elämä vaan joskus on niin mansikan makuista, valon väristä ja heleän kuuloista.

                                                                  Joskus taas ei.

                                          ilo.jpg