Esikoiseni matka maailmaan on ollut kuin oppikirjasta. Minä onneton ja kokematon äiti sain tulta ja tappuraa ihan pienestä pitäen. Herttinen sitä pahoinvointia, kun odotin sitä pientä toukkaa. Mikään ei pysynyt sisällä, ei edes ne rapalan kuuluisat kolmihaarat. Kaikki tuli samaa tietä, mistä yritin jotain sisään laittaa. Onnellinen raskaus minä aina ehdin siinä oksentamisen lomassa pohtia. Ja voi sitä tutaa, mitä mieheni sai kokea kuin hormoonit myrskysi. Jokseenkin esikoiseni oli päättänyt olla syntymättä ja yliaikaisena se sitten käynnistettiin. Ja sitähän kesti ja kesti. Synnytystä meinaa. Muutaman vuorokauden päästä minä päätin olla synnyttämättä ja laitoin jalat ristiin. Siinä sai kenkää lääkärikin, kun yritti jotain ponnistamisesta puhua. Epikriisi tämän kaiken todistaa. Itse olin jo synnyttämisestä niin sekaisin etten juuri mitään muista. Jossain vaiheessa heräsin ja keksin kysellä mieheni perään, joka oli pistetty ulos jonkin hätätilanteen vuoksi. Siinä sitä sitten toljoteltiin toisiamme ja lastamme, joka ei ollut hiljaa montaakaan hetkeä. Itkua riitti. Sitä riitti niin, että jopa huonetoverit pohtivat, että onkohan kaikki edes kunnossa ja voisitko sen lapsen hiljentää. No pian huomasin ettei siitä löytynyt äänetön toimintoa. Minne lie jäi. Se kesä meni tyynnytellessä sitä lasta, joka itki päivät ja yöt pääksytysten. Oli itkuun syykin. Elämä kai itsessään, mutta myös pahat allergiat. Juostiin juoksemisesta päästyäänkin apua hakemassa. Löydettyämme oikean ravinnon alkoi sitten korvakierre. Se taisi olla esikoinen lähemmäs kolme vuotta vanha kuin ensi kerran nukuin koko yön. Silloin minä elin ajatuksella, että pian tämä helpottaa. Nyt monien vuosien jälkeen minä tajuan, että ei se helpota. Esikko on kasvanut suureksi, omapäiseksi rämäpääksi. Se voima, jolla hän tuli tähän maailmaan näkyy hänessä nyt ja varmaan myöhemminkin. Kun räiskyy niin räiskyy niin, että koko maa järisee. Jälleen on se hetki, kun äitinä voi vain ihmetellä mikä tässä nyt iski. Esikoiseni on taatusti maailman kaunein, hän on niin rakastettava ja ihastuttava persoona. Kuitenkin hän on myös kova kuin kivi. Eilen, kun maa järisi. Minä vaan pystyin ihmettelemään, mikä iski. Makasin koko yön sängyssä tuntien sitä tuttua avuttomuutta, jota olen tuntenut tämän pienen ihmeen edessä niin monta kertaa aiemminkin. Aamuyön tunteina se jälleen iski. Ajatus, että pian se tästä helpottaa. Nauroin ääneen moiselle ajatukselle. Ei se taida helpottaa. Hän vain on oma rakas rämäpääni iästä huolimatta. Hän on niin kova, että elämä kolisee varsin vielä monta kertaa hänen nilkoilleen.

Kun lapsi kiukkuaa kotona on se merkki siitä, että lapsi kokee olonsa turvalliseksi. Tai näin ainakin asiantuntijat väittää. Kuitenkin minä etenkin nyt raskaan taipaleen taaperrettuani tunnen niin totaalista väsymystä etten millään jaksaisi tätä draamaa. Huomaan jääväni märehtimään asioita ja räsähtelyjä. En vaan pääse yli etenkin jos koen avuttomuutta sen suhteen, miten auttaa ja tukea tuota nuorta ongelmiensa käsittelyssä. Tämä esikko on taatusti tullut minulle koetellakseen ja kasvattaakseen minua. Minä mielellään kasvan lapseni mukana, mutta voin tunnustaa ettei ole helppoa. Ei ole ollut ennen, eikä ainakaan nyt. Pitäisi osata ohjata, pitäisi tietää miten tukea lasta, pitäisi osata löytää oikeat rajat, kantaa ja laskea irti oikeassa suhteessa. Kaikkein vaikeinta on olla provosoitumatta ja pysyä aikuisena. Mikään ei ole niin inhottavaa, kun huomaa sanovansa jotain todella tyhmää suuttuessaan. Kyllä minäkin joskus lasken sammakoita suusta. Minäkin olen joskus väsynyt. Ja kyllä minäkin tunnen pettymyksen tunteita, vaikka olenkin äiti. Äitiys on siis tänäänkin yllättävän vaikeaa. Minä olen onnellinen, että hän on minun lapseni. Turhaudun kun en vaan osaa olla äiti. Osaamattomuuteni turhauttaa. Jos äitiyteen olisi ajokortti niin minä en kai läpäisisi en kirjallisia, saati inssiä. Tänään minä huokaisen jälleen ja valmistaudun seuraavan päivän haasteisiin. Jos vanhat merkit paikkaansa pitää ei ole vaivatonta päivää olemassakaan. Kaikella rakkaudella, koko voimalla minä toivon viisautta luotsata  tämän perheen ehjäksi kokonaisuudeksi kohti edes yhtä huoletonta päivää, kohti huolettomampaa tulevaisuutta.

"Olipa kerran eräs tavallinen äiti, joka oli hulluna lapsiinsa. Saman äidin samat lapset tekivät hänet säännöllisesti hulluksi.

 Oli tavallinen äiti, joka uupui vauvansa itkuun. Äiti, joka silmäpussiensa laaksoista kirosi tehtyjä lapsiaan. Ja jonka silmissä kiilsivät syyllisyyden kuumat kyyneleet.

 Oli tavallinen äiti, joka odotti eteisessä yöjuoksuilla huitelevaa humalaista teiniään. Kotiin tullessa komensi ja tuomitsi, vaikka sydän huokaisi syvään helpotuksesta.

 Oli tavallinen äiti, joka teki tavanomaisia lihapullia. Ei luomua, ei läheltä, eikä erityisen hienolla rasvahappokoostumuksella. Ja aivan tavalliset mukulat söivät niitä suut suppuralla, ketsupilla koristellen.

 Oli tavallinen äiti, joka kuuli moitetta äitiydestään sieltä täältä epävarmuuttaan ruokkimaan. Se sama äiti viilteli itse terävästi sanojensa piikeillä toisia tavallisia äitejä.

 Oli tavallinen äiti, joka halusi toisinaan töihin ja sitten toinen, joka pysyi pitkään kotona. Kumpainenkin äitiydessään yhtä lailla vajaita ja täysiä.

 Oli tavallinen äiti, jonka piti tarjota lapselleen turvaa, mutta olikin itse kahdesta turvattomampi. Vaan niin viisas, että haki itselleen apua, jottei veisi turvattomuuttaan sukupolvesta seuraavaan.

 Oli tavallinen äiti, joka piinallisesti suoritti äitiyttään. Jokaisen täydellisesti hallitun osa-alueen myötä hän astui askeleen kauemmaksi tärkeimmästä.

 Oli tavallinen äiti, joka tunsi pistoja sydämessään aina omalla ajallaan. Vaikka hyvin tiesi isän hoitavan lapsia yhtä tavallisen hienosti kuin itsekin.

 Oli tavallinen äiti, joka päivän päätteeksi tulistui primitiiviseen raivoon. Huusi kurkku suorana pennuilleen, ettei täällä saa huutaa. Ja oli niin tavallisen surkea esimerkki lapsilleen.

 Oli tavallinen äiti, joka katsoi lapsenlastaan oman lapsensa suloisessa sylissä. Joka kuin vahingossa lipsautteli tietävämpiä ohjeitaan, vaikka tunsi omansa osaavan paremmin.

 Oli tavallinen äiti, joka niin kovin kaipasi puolisoaan. Vaan ei osannut enää rakastaa kiukun, väsymyksen, kurahousujen ja tiskirättien takaa.

 Oli tavallinen äiti, joka tavallisen tasaisesti huokaili valtaisan vastuunsa ja äärettömän rakkautensa äärellä.

 Oli tuiki tavallinen äiti, joka usein mietti, oliko riittävästi äiti. Vaikka oli vain aivan tavallinen äiti, ei mitenkään erinomaisen erityinen, ja juuri siksi täydesti inhimillinen ja ainutlaatuinen.” -Alkuperäinen kirjoittaja ei ole tiedossa. Varmaan onnellisesti joku tavallinen äiti, joka hyväksyy oman tavallisuuden ja ymmärtää sitä kautta oman erinomaisuuden.