Viime viikko toi mukanaan mukavia virtauksia. Minä ehdin huokaista kahvikupin äärellä kaverin kanssa, aivan liian pitkästä aikaa. Me emme ole ehtineet tavata. Heillä on omat ongelmansa, jotka ovat syöneet heidän resursseja ja meillä omat. Jotenkin se aika vaan on virrannut ohitsemme, mutta nyt oli oikea hetki. Oli mukava puhua ja olla oma sekava itsensä luottaen siihen, että toinen osaa oikolukea ajatukset. Ei tarvinnut skarpata. Oli ihana kuulla heidän kuulumisiaan. Joskus on vain niin rentouttavaa olla ja kuunnella sekä tuntea itsekkin tulleensa kuulluksi. Tässä teini arjessa, arjen väsyttämän miehen ja kasvavan juniorin kanssa harvemmin tuntee oloaan sellaiseksi, että kukaan kuulisi tai ainakaan ymmärtäisi kuulemaansa. Töissä taas ollaan työroolissa ja kuunnellaan, kuunnellaan vaikkei aina jaksaisikaan. Yleensä jaksan ja nautin työstäni joskus. Joskus kuten viimeaikoina,  olen tuntenut työskenteleväni lastentarhassa. Työkaverit kiukkuaa toisilleen ja puhuvat toistensa selän takana. Onneksi me teemme melko itsenäistä työtä, joten ilmapiiri ei vaikuta työn mielekkyyteen ihan niin paljon kuin monessa muussa työpaikassa, jossa ihmiset joutuvat työskentelemään rinta rinnan.

Työkin oli omalla tavallaan tauolla viime viikolla kun sain haastaa itseäni oppimisen merkeissä. On ihanan antoisaa opiskella, mutta omalla alalla joskus hieman myös ahdistavaa. Osaaminen on niin rajallista ja ahdistusta aiheuttaa osaltaan se, että aina huomaa miten paljon on vielä opittavaa. Viikonloppuna sitä jälleen huomasi oman väsymyksensä. Sunnuntai oli puhdas pyjamapäivä. En saanut lihoja juuri liikkeelle, vaikka olin päättänyt tehdä yhtä jos toista. Osaltaan tämä johtui meidän tästä arjen suoriutumisen aiheuttamasta väsymyksestä, mutta osaltaan taas tilipäivän mukanaan tuomasta riittämättömyydestä.  En edes muista koska viimeksi olen liikkunut niin vähän. Vallan sai ponnistaa, että sai edes keuhkot täyteen ilmaan. Koko perhe lötköili enemmän tai vähemmän koko sateisen sunnuntain tv:n äärellä. Ajattelin, että kun oli tullut torkuttua koko päivän, että ei unta riitä koko yöksi. Olin kuitenkin onnekseni väärässä. Nukuin tosi levollisesti. Jos ei olisi ollut työtä, niin varsin olisin nukkunut koko maanantain ohi.  Lepo tuli kuitenkin selkeästi tarpeeseen. Sitä selkeästi kaipasin niin minä, kuin muu perhe. Levon toinen puoli vaan on syyllisyyden kasaantuminen tekemättömistä töistä. Joskus pitäisi oppia olemaan itselleen armollinen. Minä itse luon tämän selviytymisen kulttuurin tähän elämään. Toki siihen myötävaikuttaa vaan tämä arki. Työ, harrastukset ja muut arjen menot laittaa selviytymään. Kuitenkin, kun on mahdollisuus hengittää tulisi niistä hetkistä oppia nauttimaan ilman syyllisyyttä. Niitä hetkiä jolloin ehtii hengittää on niin vähän,  jos niistä ei opi nauttimaan, niin mistä sitä sitten nauttii. Jonakin kauniina päivänä minä osaan olla huoleton tai ainakin opin leikkimään huolettomampaa. Viime viikossa oli siis monta syytä olla kiitollinen. Oli kahviseuraa, oppimisen iloa, lepoa ja harvinaisen lepposaa yöunta.

”Hengitä, Hengitä vaan. Kaikki muu kulkee painollaan.” Una Reinman