Minulla on ollut ainutlaatuinen mahdollisuus pysähtyä arjessa aivan uudella tavalla. Minä olen rakentanut viimeiset päivät niin, että jokaiselle päivälle on jokin kohokohta, jonka olen voinut painaa muistoihin mukaviin. Nämä hetket minä olen halunnut elää yhdessä mieheni ja lasteni kanssa. Nämä hetket ovat olleet suuria joskin halpoja hetkiä. Niissä hetkissä on jotain uutta ja ennen kokematonta. Näistä hetkistä minä toivon ammentavani voimaa arkeen. Nämä hetket ovat tuntuneet jokseenkin uskomattomilta. Vaikka suomen sää on lupaillut ja näyttänyt vaihtelevuuttaan,  niin jokaisessa kuvatussa hetkessä paistaa aurinko. On ihanaa, että olen onnistunut karkaamaan vaanivalta alakulolta ja olen pystynyt löytämään hetkittäin rauhan.  Luomalla näitä kiireettömiä hetkiä minä yritän muistuttaa itseäni siitä mitä minulla on. Ehkä löydän retkiltämme kyvyn unelmoida ja löytää elämään sisältöä.

Tavallaan olen onnekas, mutta olen kai ollut liian heikko kantamaan kaiken tapahtuneen. Tässä hetkessä pohdin ja koen teinini kasvun myötä suurta tuskaa. Hän lipuu kauemmaksi minusta. Hänkin on luopunut unelmastaan, jota kohtaan hän teki työtä niin monta vuotta. Niin moni ihmettelee hänen tekemää päätöstä, niin moni kysyi miksi me vanhemmat emme vaikuttaneet teinimme tekemään päätökseen? Mielestäni meillä ei tämän asian suhteen ole oikeutta päättää. Hän on tehnyt niin kovasti työtä jo vuosia, aivan väsymykseen asti. Nyt tuli hetki  jolloin hän sanoi, että ei enää jaksa. Samalla kun hän luopuu, hän etääntyy myös meistä ja meidän elämästä. Tuntuu kuin sisimmissään hän kokisi epäonnistuneensa ja osittain hän jopa syyttää meitä. Tai siltä minusta tuntuu. Toisaalta voin hyvin kuvitella, että meidän kokemat epäonnistumiset ovat opettaneet myös lastamme luopumaan toivosta ja lannistumaan. Eli ehkä se onkin niin, että jossain kaukana taustalla onkin meidän vanhempien mielenmaisema, opittu pessimistisyys. Nyt minun pitäisi osata ohjata häntä rakentamaan uusia unelmia, mutta kuinka osaisin kun en taida enää itsekkään osata unelmoida? Ehkä juuri siksi tarvitsen arkeen seikkailua ja rauhallisia hetkiä. Toivon löytäväni jostain hetkestä kyvyn unelmoida, nauttia ja löytäisin jälleen rauhan. Tämä olisi tärkeää, jotta osaisin olla itse hyvänä esimerkkinä lapselle. Voisin opettaa hänelle, että jos asiat ei mene niin kuin suunnittelee, muuttamalla suuntaa voi löytää uusia ja parempia unelmia. Ei tarvitse jäädä tarpomaan tyhjän päälle.  Kuitenkin todellisuudessa jo pidemmän aikaa on tavoitteeni aamulla ollut vain selvitä iltaan. Vielä jonakin päivänä, minä osaan tai ainakin kovasti opettelen unelmoimaan ja elämään.

”Unelman tekee mahdottomaksi yksi ainoa asia, epäonnistumisen pelko”. –Paulo Coelho