Olen viikon verran saanut nousta jälleen sorvin ääreen toteamaan, että ei se työ tekemällä lopu eikä maailma ole reilu paikka vieläkään. Heti alkuviikosta loman jälkeisen ahdistuksen tiimellyksessä sain teinini jälleen kiinni valehtelusta.Sen myötä sain hyvästellä loppuviikon yöunet. Teinini kertoi menevänsä yöksi tietyn kaverin luokse luvallani tietenkin. Sattumalta hän jäi kiinni siitä, että hänen ei ollut tarkoituskaan todellisuudessa mennä ilmoittamaansa paikkaan. Samantien kutsuimme hänet kotiin. Koskaan minulle ei selvinnyt minne hän oli oikeasti matkalla. Hän oli pöyristynyt kun me vanhemmat emme luottaneet häneen kykyynsä pärjätä. Emmekä oikeastaan jaksaneet uskoa myöskään hädässä kudottuja selityksiä ja valheita jotka tuntuivat kaatuvan kuin korttitalo tuulessa kerta toisensa jälkeen. Me emme ole löytäneet vieläkään yhteistä säveltä. Hän ei ymmärtänyt minua enkä minä häntä. Minä taisin vaipua sinä iltana johonkin kaksi vuotiaan kommunikaatiotasolle lisäten kertomukseen lappalaisen rekkamiehen sivistyssanat yrittäessäni selittää hänelle miksi olisi merkityksellistä vanhempien tietää missä mennään ja milloin. Se huuto oli vaan verhoutunutta huolta, epätoivoa ja rakkautta jonka lapseni sai osakseen. Ajatus siitä myöskin että teinini aliarvioi älykkyyteni valehtelemalla noinkin perinteikkäällä tavalla minulle kääntäen samalla tämän episodin kokonaan viakseni on todella loukkaavaa. Minä en ole hirviöäiti jolle ei voi totuutta kertoa. Mielestäni kanssani pitäisi voida keskustella kipeimmistäkin asioista. Toki lopulliset rajat pistän minä, mutta luottamuksen rikkomalla lapsi vaan kiristää omia rajojaan entisestään. Luottamus on kuin vanheneva iho. Jos siihen tulee ryppy niin ei se siitä edes silittämällä lähde. Tässähän sitä taas ollaan napit vastakkain taistellen vallasta ja rajoista. Minulla on pää täynnä mitä värikkäämpiä kehitelmiä siitä mitä olisi voinut tapahtua sinä yönä jolloin lapseni olisi ollut jossain muualla kuin kertomassaan paikassa. En olisi edes tiennyt mistä tarpeen tullen etsiä. Mieleni maalaamat kauhukertomukset eivät ole todellakaan kaunista katseltavaa. Edelleen pohdin missä se lapsi todellisuudessa olisi ollut? Kuinka minä niin haluaisin häntä halata ja olla kiitollinen ettei mitään sattunut, mutta samalla olen niin vihainen. Minä olen vihainen siitä että mitä olisi voinut sattua, kuinka hän loukkasi minua käytöksellään ja edesvastuuttomuudellaan. Lapsen kapinan kasvaessa huoli siitä että minne tämän nuoren tie vie kasvaa kasvamistaan? Voisiko hän löytää itsestään hieman vastuullisuutta ennenkuin on liian myöhäistä. Kuinka minä sen hänelle syötän? Ilmeisesti aamupuurot ja äidinmaito ei ole riittänyt istuttamaan hänen kykyä kantaa vastuuta teoistaan. Kuinka monta esimerkkiä onkaan tässä maailmassa miten nuoren voimaantuminen ja kuolemattomuus yhdistettynä edesvastuuttomuuteen sekä kokeilunhaluun onkaan tullut kalliiksi nuorelle tai heidän lähipiirilleen tai sekä että. Joskus varsin pieni hetki on saattanut viedä koko ihmisen? Minä pidän kiinni ja minä yritän niin kuin moni muukin vanhempi. Minä kuiskaan, puhun ja vaikka huudan. Ihan sama kunhan voin tehdä parhaani että saan pitää lapseni tiellä, joka ei vie tuhoon vieköön se minne muualle tahansa.

Jonakin päivänä minä toivon palaavani näihin kirjoituksiin ja huomaan avuttomuuteni lisäksi lasteni selvinneen hengissä aikuisikään. Minä toivon että he hengittävät ja elämä olisi heille suotuisa. Ei elämässä vaikeuksilta välty enkä voi aina heille tietä valmiiksi silittää. Toivon kuitenkin huomaavani että olisin onnistuneesti opettanut lapsilleni selviytymisen taidon sekä voittamattomuuden sijaan istuttanut heihin kiitollisuuden siemenen.
 
 
"On vain kaksi kestävää perintöä jotka kannattaa toivoa pystymään antamaan lapsilleen:
                                                  Juuret ja siivet."