Minä en oikein tiedä mistä aloittaa, mutta ehkä kerrankin tiedossa on vain hyväntuulen hyminää ja hyrinää. Menneellä viikolla on ollut paljon hyvin pieniä sattumuksia, joiden merkitys itselle on ollut suuri. Meillä talo on oirehtinut jonkin aikaa ja lopultakin eräs osa talosta lakkasi kokonaisuudessaan toimimasta. Tämän asian korjaaminen herätti ahdistusta, mistä raha korjaukseen ja miten? Se ahdistus valvotti useamman yön edellisellä viikolla. Onneksi mies rupesi ystävilleen soittelemaan kysyäkseen neuvoa, että mitä kannattaa taloudellisesti tehdä. No kuinka ollakkaan korjaaja ja tarvittava välineistö löytyi ja laskukin oli suorastaan olematon verrattuna mitä olisi voinut maksaa. Tuona korjauksen jälkeisenä iltana minä vallan sain silmät kostumaan nähdessäni mieheni helpotuksen ja kiitollisuuden. Vielä illalla vuoteessa hän viimeiseksi lausui kiitoksen, osoittaen sen minne lie. Se paine joka valvotti minua ennen tuon hyväntekijän saapumista taisi olla myös mieheni harteilla. No joka tapauksessa samana iltana jostain kumman syystä istuimme miehen kanssa yhdessä sohvalla ihmetellen onnenpotkuamme. Molemmat asiat eli istuminen sohvalla yhtä aikaa miehen kanssa kun myös onnenpotku on harvinaista herkkua perheessämme. Minä kiukkusin hyvin epäsopivista villasukistani, jotka pyörii jaloissa, putoaa kävellessä ja on kaikkea muuta kuin mukavat. Kuitenkin nuo sukat on lämpimät ja yhdet harvoista villasukista joita löytyy parillinen määrä. Minä olin vallan unohtanut sukkien alkuperän, mutta mies muistutti. Eli sukat päätyivät minulle niin, että oli kerran perhe. Perheenjäsenet elivät kai yhtä haastavaa elämänvaihetta kuin me nyt. Saattaapi olla että vielä haastavampaa. Mies teki maatöitä, vaimo oli masentunut kahden lapsen kanssa kotona, keskellä ei missään. Rahaa heillä ei juuri ollut edes omiksi tarpeiksi, vilukin mökkiä ravisteli. Ja aina kun he luulivat että rahaa jäi ruokaan, niin jotain meni rikki. No minä tarjosin heille omalla tavallaan apua ja he eivät suostunut ottamaan rahaa vastaan ellei he saisi myydä meille jotakin. Sovittiin siis että tämä vaimo tekisi perheellemme sukat. Ja niin nuo sukat vielä vuosien päästäkin jopa 90 asteen pesun kestäneenä pyörivät meidän jalassamme. Laittaessani tämän kiitollisuuden tunteen onnenpotkustamme näihin sukkiin eli auttamisen iloon, minä voin kertoa että minä arvostin tuona iltana näitä epämukavia sukkia todella. Sukkia minä en osaa neuloa, mutta uskon että elämä järjestää niin, että saamme mahdollisuuden laittaa hyvän jälleen joskus kiertoon ja ehkä jopa auttaa meidän hyväntekijäämme. Tosin hän ei edes taida tietää tekonsa todellista merkitystä.

On viikkoon mahtunut muutakin mistä olen kiitollinen. Joskus aikoja sitten minulla lohkesi hammas. Sinne lohkenneen hampaan päälle kieleni jatkuvasti hakeutui muistuttaen minua ettei minulla ole aikaa, eikä rahaa mennä sitä paikkauttamaan. Muutama melko kalliin hammasremontin kokeeneena, minä todella ajattelin ettei minulla ole vara lopultakaan korjauttaa hammasta. Olen kai aina käyttänyt yksityisiä lääkäripalveluja ja tunnetustihan ne maksaa, mutta toisaalta niihin ei ole tarvinnut kuukausia jonottaa. Nyt mieheni päätti rohkaistua ja varata perheellemme hammaslääkärit julkisen terveydenhuollon kautta ja minun hampaani on nyt ehjä. Voi sitä iloa ja riemua kun kieli osuu tuohon hampaaseen ja tunnen että se rosoinen reuna on kadonnut. Tällä kertaa se ei vaatinut hirveitä toimenpiteitä eikä maksanutkaan paljoa. En olisi uskonut kovenai päivää jolloin iloitsen hammaslääkäristäkin. Ja minä todella iloitsen ja olen kiitollinen.

Kaiken huipuksi minut kutsuttiin työhaastatteluun. Saa nähdä kuinka käy? Toisaalta olen jo kovin sopeutunut ajatukseen että jään nykyiseen työhöni puutteista huolimatta, ihan vaan koska alani paikkoja ei juuri ole. Olen kovasti pitänyt ääntä itsestäni töissä, jotta voisin muuttaa asioita ja muutoksen myötä moni asia onkin muuttunut. Kuitenkin tunnen kiitollisuutta lähestyvästä haastattelusta. Jo haastatteluun pääsy tuntuu olevan lukemattomien hakijoiden joukosta melkoinen ihme. Haastattelujen hyvä puoli on, että vaikka ei tule valituksi juuri kyseiseen tehtävään niin naama jää työnantajalle mieleen ja kenties muistuu seuraavan haun yhteydessä että "hei, se tyyppi olisi kyllä tosi hyvä, juuri tähän tehtävään". Se siis parhaimmillaan poikii tulevaisuuden mahdollisuuksia.

Paljon siis iloa on ollut monenlaisista arjen pienistä sattumista. Jos ei olisi niin pitkä tie takana ja suurta mäkeä edessä, niin eihän sitä välttämättä osaisi, niin kovin arvostaa arjen pieniä sattumia. Voin vain todeta että, vaikka tässä seuraavaksi vapaapäiväni kunniaksi aion lähestyä laskupinoa, tunnen kiitollisuutta. Jo ne arjen sadasosan sekunnin kestävät onnentunteetkin ovat korvaamattomia, juuri niitä hetkiä varten kun ei tunnu olevan valoa tunnelin päässä. Hymyillen vedän jalkaani hyväntuulen villasukkani ja levitän laskut pöydälle löytäen sieltä jostakin ratkaisun (jos ei tänään, niin ehkä huomenna).


"Niin kaikki ohikiitävää.
Ikävä ja riemu joka hetken värähtää"

"Pelätä ei saa, jos tahtoo milloinkaan. Onnen saavuttaa". -Juha Tapio