Jokainen meistä haluaa olla ihmisen arvoinen. Jokainen meistä haluaa tulla arvostetuksi ja täysimääräiseksi yhteiskunnan jäseneksi. Yhteiskunta luo normit ja odotukset jäsenilleen. Jotkut odotukset täyttyvät ja jotkut ei, mutta poikkeamatkin hyväksytään. Se on erilaisuutta. Jotta erilaisuus hyväksyttäisiin järjestetään kaikenmaailman kampanjoita, pidetään yllä teemoja julkisissa keskusteluissa, jotka tekevät erilaisuudesta muoti-ilmiöitä, joko ohimeneviä tai pysyviä. Yksi asia josta en muista ainakaan kampanjoitavan tai juuri kovin näkyvästi puhuttavan on yrittäjät, jotka ovat tehneet konkurssin. Joskus aina hetkittäin sitä ajattelee selvineensä konkurssin aiheuttamasta henkisestä taakasta, mutta silloin totuus muistuttaa itsestään. Aina jossain on ihminen, joka ajattelee konkurssin tehneen toimineen kieroudella ja valheella. Kun tämän ihmisen tapaa, muistuu mieleen ne ihmiset jotka poistuivat omasta tahdostaan yrittäjän elämästä juuri epäonnistumisen hetkellä. He ikäänkuin pelkäsivät uppoavansa mukana.

Mieheni on valitettavasti joutunut parin viime päivän aikana törmäämään tuomitsevien ihmisten muodossa tähän omaan epäonnistumiseensa, jota konkurssiksi kutsutaan. Oletusarvo näillä tuomitsevilla ihmisillä on, että mieheni on epäluotettava. Kyse ei ole pankista tai rahan kanssa työskentelevistä ihmisistä, jotka todellakin ovat tuominneet kaikki konkurssi yrittäjät. Heistä tietää jo, että heitä ei edes tule yrittää puhutella. Nyt tällä kertaa on kyse aivan muusta. Kun olet elänyt elämäsi rehellisyydellä ja konkurssinkin hoitanut niin, että lisää vahinkoa ei aiheutunut yhdellekkään toiselle yritykselle tai kun olet tehnyt työtä selviytyäksesi rehellisin keinoin ja oletus on kierous sekä vääryys, se loukkaa. Se sattuu niin, että tekisi mieli hyökätä ja puolustautua, mutta koska sinut on jo tuomittu, on parempi nöyrtyä. Voi vain toivoa, että jonakin päivänä ihmiset unohtavat ja lakkaavat leimaamasta häpeällä. Antavat sille entiselle yrittäjälle sen arvon, joka hänelle kuulluu. Se ei ole yhtään suurempi arvo, kuin kenenkään muun arvo. Se on vain ihmisoikeus olla tasavertainen muiden ihmisten kanssa.

Olen joskus jo aiemmin todennut että yrittäjä, joka epäonnistuu osaa ruoskia itseään niin henkisesti kuin fyysisestikkin. Hän ripustaa itsensä häpeän hirteen. Hän ei silloin tarvitse enää ympäristön tuomitsemista. Ympäristö parhaimmillaan tukee yrittäjää seisomaan omilla jaloillaan epäonnistumisenkin jälkeen. Kuitenkin pahimmillaan ympäristö syöksee mielen suoraan kuiluun, jonka pohjalta ei valoa näy. Täytyisi muistaa, että miten paljon se yrittäjä on ehtinyt tuottaa yhteiskuntaan varoja ennen konkurssia ja kuinka paljon hän tekee työtä noustakseen omin avuin. Miksi siinä ponnistuksessa pitää vielä olla pallona jalassa tuomitsemassa?

Minä ja mieheni olemme onnekkaita, sillä konkurssista on jo hetki. Kaikki ihmiset, jotka ovat menneet, ovat jääneet menneeseen. Meidän ei tarvitse tuntea enää ensitiedon jälkeistä häpeää ja suoranaista tuskaa ja ahdistusta. Hiljalleen, hyvin hiljaa konkurssi painuu jonnekkin hämärään. Me emme unohda ja me maksamme oman hintamme. Minä ja lapsenikin, vaikka me emme yrittäneet. Jonakin päivänä yrittäjyys painuu unholaan. Silloin me emme enää kaipaa niitä, jotka muistuttavat. Olisi helpompi kaikille hyväksyä, sillä koskaan ei tiedä milloin sinulla, tuomitsija, on tilanne yhtä huono tai huonompi. Koskaan ei tiedä, mitä elämä on varallesi suunnitellut. Ei pitäisi tuomita, jos ei ole aivan varma, että koskaan ei itse tee rikosta tai ole osa jotain vielä suurempaa, tuomittavampaa. Erilaisuus on rikkaus ja kokemus, josta parhaimmillaan hyväksymällä sen, voisimme oppia jos ei muuta niin itsestämme, jotain uutta.

Olen omalla tavalla onnekas, että olen tavannut mieheni. Oman matkan mekin olemme tulleet, mutta sen sanon että kiltti hän on ja omalla tavallaan rehellinen. Hän ei tieten tahtoen ketään satuttaisi. Hän hoiti konkurssin kovin komeasti ja piti huolta, että kaikki muut yrittäjät sai omansa ennenkuin päätös konkurssista tuli. Harva tietää, jotta hän sen pysty tekemään, käytti hän omiaan. Siksi hinta nyt vieläkin on meille kovin kallis. Hän on hieno mies, joka on ollut lapsille hyvä isä. Joskus hieman tuomitseva itsekkin. Rehellisyys on arvo, jota lapsille on halunnut hän opettaa. Kovin monta yötä hän on valvonut, kun on miettinyt lapsia ja yrittänyt keksiä keinoja suojella heitä konkurssin suomalta häpeältä ja taloudelliselta niukkuudelta. Joskus herään siihen vieläkin, kun hän itkee salaa tuskaansa. Hienot arvot ja varsin hieno ystäväkin on ollut. Parhaan ystävänsä hänkin kuolemalle menetti. Ei ole montaa ihmistä, jotka hänelle mahdollisuutta enää konkurssin jälkeen antaisi, mutta toisaalta liekkö osaisi mieheni enää toiseen luottaakkaan. Niin tai näin, monta tuomitsevaa ihmistä kävelevät tämän hienon miehen ohi tai yli, näkemättä tai tuntematta. Melkoinen sääli, jonka merkitystä ei koskaan kukaan saa tietää. Ei ohi tai yli kävelty, eikä tuo kulkija tuomitseva.

"Vaikka sulkisi silmät,
kuva säilyy eikä mee minnekään,
Muttei silti tule luo
vaan tuijottaa tuijottamistaan." -Apulanta