Minä olen yllättänyt itseni tässä vanhemmuuden aikana katselemassa lapsiani päivittäin ja hetkittäin, lasten touhutessa tai jopa heidän nukkuessa. Milloin ne hetket ovat olleet täynnä rakkautta, milloin huvittuneisuutta, ylpeyttä ja joskus myös niitä pettymyksen ja huolen tunteita. Joskus minä olen taputtanut itseäni olalle, sillä minun lapsillani on niin paljon. Samalla kuitenkin olen tuntenut hyvin salaa jopa kateutta, kun minulla ei ole ollut. Joskus minä kaiholla ajattelen, että kumpa minun lapseni ymmärtäisivät arvostaa sitä turvaa, jonka heidän ympärilleen olemme mieheni kanssa saaneet kompasteluista huolimatta luotua. Uskon, että suojellakseni lapsia olen onnistunut silottamaan heidän tietä jopa aivan liikaa. Ongelman eteen sattuessa olen ensimmäinen, joka tien heille silittää ja tielle punaisen maton asettaa. Tästä liiasta on syntynyt kasvava kysyntä. Mikään ei vaan ole tarpeeksi. Joka taas aiheuttaa turhautumista meissä vanhemmissa. Sain tuossa kuitenkin mielenkiintoisen näkökulman lapseltani meidän väliseen vuorovaikutukseen. Minun lapseni ei juuri tunne menneisyyttäni, mutta tietää että helppoa ei ole ollut. Hän on kuullut vähän sieltä ja vähän täältä, mutta ei siitä kokonaista tarinaa synny. Tarinani tunnen vain minä, ei kukaan muu. Moni ihminen on osa sitä, mutta kokonaisuus on minun oma salaisuuteni ja taakkani jonka itse kannan, kunnes kuolema meidät erottaa. Lapseni siis pohti minun ja hänen välistä vuorovaikutusta ja totesi, että en pysty asettautumaan hänen asemaan sillä en ole saanut kokea lapsuutta. Kuulen häntä, hänen kokemuksensa mukaan, mutta puutteellisisten kokemusten seurauksena, en voi ymmärtää häntä. Ei lapseni sanonut sitä negatiivisesti, vaan pohti asiaa ääneen. Josta taas itse aloin pohtimaan, että asiassa taitaa olla pointti. Kuinka voisin ymmärtää, sillä sorrun joskus kadehtimaan oman lapseni lapsuutta. Vaikka se tunne kestää vaan sekunnin, niin ajoittain se vain tulee. Lapseni on oppinut pelaamaan peliä, jolla hän saa minut myöntymään jopa asioihin, mitä hän ei ansaitsisi tai mihin minulla ei ole varaa, kun hän vetoaa omaan lapsuuteensa. Hän tietää että minä äitinä haluan olla ennemmän ja tarjota sen turvan sekä toimeentulon, opiskelun ja elämän alun eväät. Näihin perusturvan olemattomiin puutteisiin vetoamalla, saa hän minut harkitsemaan kalleimpiakin asioita. Asioita hetken päässäni pyöritellessä lopulta minä aina toteutan toiveen oman riittämättömyyteni pelossa. Olen yrittänyt niin kovasti muuttaa historian huonoa karmaa, että olen ohjannut kasvun päinvastaisesti kieroon. Ehkä juuri menneisyyteni takia minun ei tulekkaan yrittää tehdä asioita paremmaksi, kun ne on jo ihan yrittämättäkin paremmin. Korjatkoon seuraava sukupolvi asioita lisää ja tehköön omat virheensä.
 
Toinen ajatus, joka syntyi tuosta lapseni pohdinnasta oli muistot niistä oljenkorsista ja ihmisistä, jotka minut pelastivat täydellisesltä tuholta. Nämä oljenkorret ovat kaikki ihmisiä, kaikki he ovat sisaruksiani lukuunottamatta, menneet/jääneet pois minun elämästä. Sisarukset pitivät minut hengissä velvollisuuden tunteesta. En vain ehtinyt tehdä normaalia enempää tyhmyyksiä tai ehtinyt asettaa itseäni enempää vaaraan, kun sain kantaa oman itseni lisäksi tavallaan myös heitä. Mutta on matkalla ollut monta ihmistä, jotka tulivat elämään vain minua varten. Eräs sijaisperhe tarjosi minulle kokonaisia ja turvallisia yöunia, kunnes äitini tuhosi senkin. Joskin sijaisperheessäkin oli omat kokemuksensa, kasvunpaikat ja siellä taisi hyvin nuorena lapsena alkaa omanlaisensa seksuaalinen kasvu. Kun minä sieltä jouduin takaisin arjen realiteetteihin, minä vannoin etten enää koskaan harrastaisi seksiä, ennen kuin löytäisin sen oikean. Onneksi montaa vuotta ei tarvinnut sitä oikeaa etsiä. Äitini oli päättänyt, että minun hyvin nuoren lapsen, jolla peruskouluakin olisi vielä jokunen vuosi jäljellä, oli aika lentää pois pesästä. Tai ehkä se ei ollut äiti, ehkä se oli silloinen isäpuoli, joka niin päätti. Hän oli päättänyt aiemminkin ja mitä todennäköisemmin olisin päässyt aikanaan takaisin kotiin. Löytäessäni silloisen oikean ja hänen erikoisen perheensä, ei tullut tarvetta palata. Oikea oli minua hieman vanhempi, joten hyvin nuoresta iästäni huolimatta sain kokea aikuisen elämän. Oli ihana leikkiä kotia ja voi mikä ihana herrasmies hän olikaan. Ei hän vaatinut minulta seksiä, vaan sain nauttia pelkästä läheisyydestä tasan niin pitkään kun vain halusin. Toki sen seksinkin aika tuli sitten aikanaan, mutta silloin se tuntui jo oikealta. Olin sairaaloisen mustasukkainen hänestä ja hän osasi tarjota minulle myös syytä siihen. Kuitenkin sain olla edes hetken rakastettu kaikkien niiden hetkien välissä, kun lapsuuden kotini väkivalta ja pahuus valui aina meidän yhteiseen kotiimme. Uskon noiden vuosien jättäneen pahat jäljet myös tähän nuoreen mieheen. Kumpa vielä kerran saisin häntä kiittää. Kaikesta pahasta huolimatta, mitä perheeni ja lopulta minä hänelle aiheutimme, hän pelasti minut ja uskon myös sisarusteni omalla tavallaan tuntevan kiitollisuutta tuota miestä kohtaan. No seuraava luku elämässä alkoikin sitten seuraavan miehen kanssa niin, että suhde päätyi sairaalaan ja silloisen miehen osalta kai oikeuteen. Voi, miten ihmillisen aidosti eräs poliisi, joka minua kävi kuulustelemassa toivoikaan, että hän ei näkisi minua enää. Olin tullut hänelle tutuksi perheeni kautta jo aiemmin, mutta tämä oli ensimmäinen kerta näissä merkeissä, minun kanssani. Minä lupasin, hän epäili, mutta toivoi. Enää koskaan me emme tavanneet. Pian tapasin nykyisen mieheni ja tarinaahan löytyy täältä kilometrettäin. En sanoisi, että hän olisi suurin pelastava enkeli, mutta väitän että suurimpia. Hän vei minut lopulta pois kotikaupungistani. Hän ei lähtenyt äitini ja hänen miestensä hömpötyksiin. Hän oli aivan liian hyvä tähän kaikkeen, aivan liian arvokas. Mieheni vaan osasi tuoda minulle omanlaisiaan huolia ja murheita ja kasvun paikkoja. Helppoa ei ole hänen kanssaan ollut missään nimessä, mutta lapsuudelta hän minut pelasti ja opetti tuntemaan erityisen aikuista ja syvää rakkautta. Minä pohdin siis oljenkorsiaini muistellessa,  että toivottavasti lapseni osaisivat arvostaa sitä elämän helppoutta, kun kaikki tärkeät ovat ihan tässä oman katon alla. Heidän ei tarvitse tehdä mitään, ansaitaakseen perustarpeita ja hieman enemmänkin. Heiltä ei pyydetä, eikä ehdoitta vaadita. Miten kovin helppoa. Itse ajatellessani noita ihmisiä ja elämän eri vaiheita, koen olleeni riippuvainen omalla tavaallaan heistä ja joskus ikäänkuin maksanut hintaa siitä mitä saan (ei aina, mutta joskus). Olen lapsuudenkodissani joutunut myös maksamaan, vaikka en olisi mitään saanutkaan.

Minä toivon, että jonakin päivänä lapseni ymmärtävät arvostaa lapsuuttaan ja siihen liittyvää huolettomuuttaan. Minä ymmärrän, että lapsistani saattaa tuntua, etten ymmärrä heitä sillä en ole voinut kokea normaalin lapsuuden ongelmia. Mutta ymmärtäisinkö siltikkään, sillä olenhan jo aikuinen? Minä kuuntelen, eikä välttämättä ole minun tehtäväni aina ymmärtää. Ehkä minun tehtäväni on kuunnella ja rakastaa, ei muuta. Voi kuinka minä toivon että lapseni osaisivat ponnistaa vahvemmin kohti aikuisuutta. Toivon heidän hyödyntävän sen mahdollisuuden kasvaa aikuiseksi, suojassa maailmalta. Itse pääsin opiskelemaankin vasta myöhemmin, aikusuudessa, sillä en saanut taloudellista turvaa kotoa missään vaiheessa. En edes kuin olin peruskoulussa. Minun piti pärjätä, ihmisten avulla. Nyt minun teinini haaveilee monesta, mutta puhuessaan hän puhuu kuin ikään raha vaan ilmestyisi jostain, hän puhuu seikkailusta, jonka hän on mielestään ansainnut. Toki hänellä on unelma-ammatti, hän lukee ja opiskelee ahkeraan, mutta välillä hänen puheessaan ei ole koululle sijaa. Sellaista en voi, enkä haluakkaan ymmärtää. Meidän kahden lapsuudet eivät ole toisiinsa millään lailla vertailukelpoiset ja minä aikuisena en saisi sitä tehdä. Joskus vaan oma riittämättömyys saa ajattelemaan ja pohtimaan. Pohdin lapsen kannalta niin, että jos todella on niin, että en omien kokemusten kautta voi ymmärtää lastani niin tarkoittaako se, että yrityksistäkään huolimatta minä en voi tarjota lapsille riittävästi? Olisipa ystäväni täällä päällä maan, niin voisin kilauttaa hänelle ja kysäistä. Tiedän saavani vastauksen sitten lopulta kuitenkin, kohtalo se minulle sen varsin miellellään tarjoilee.


"Pyri unohtamaan se mikä satutti,
mutta älä unohda sitä mitä se opetti!"