Olen ihmetellyt ja ollut onnellinen tällä viikolla jälleen kaikesta mitä minulla on. Olen herännyt ajattelemaan aikoja joissa olen luovuttanut. Aikoja, jotka ovat olleet täynnä pelkoa, vihaa ja katkeruutta sekä epätoivoa. Ajatuksia siitä, että minä en selviä, tai me erilaisilla kokoonpanoilla emme selviä. Nyt jos koskaan koen, että todellakin me selviämme. Minä en osaa selittää, mitä tarkoitan, mutta minä koen elämäni myötätuulen johdattavan minua tilanteesta ja mahdollisuudesta toiseen, tässä hetkessä. Kutsun sitä myötätuuleksi, sillä sitähän se on jos palapelistä puuttuu pala ja samalla hetkellä, kun kaipaat sitä puuttuvaa palaa, astut sen päälle. Tämän taianomaisen johdatuksen lisäksi minä olen tuntenut jälleen paljon positiivisiä tunteita, kaunista kiintymystä, suurta rakkautta sekä välittämisen ja rakkauden sävyistä huolta. Jossain minussa virtaa syvä usko, että elämä kantaa. Kaikkien näiden vuosien jälkeen, minä uskon niin.

Asenne arjen sävyistä huolimatta on muuttunut positiivisemmaksi, uskomuksesi paremmasta huomisesta. Tiedostan kuitenkin, että tänäänkin on juuri niin hyvä päivä kuin minä uskon sen olevan. Minä en säntäile pakosta pakkoon, luoden uhkakuvia ja negaatioita joka hetkestä. Tätä on pakko kutsua ihmeeksi, sillä niin syvältä minä olen alkanut kaivautumaan. Minä toivon, että uskoni, toivoni ja rakkauteni jaksaa kantaa aina kuilun reunalle saakka. Nyt minä jo näen valonsäteen kirkastavan maailmaani ja rakkauden värjäämän taivaan. Jatkuvassa pimeydessä, minä jo unohdin miltä se valo näyttää ja kuinka se lämmittä. Minä tänään järvellä taapertaessani esikkoni kanssa ihmettelin aikaa, joka on mennyt niin kamalaa vauhtia. Miten monta onnea ja onnettomuutta se aika pitikään sisällään, mutta ne kaikki kasvatti minua ja kanssakulkijoita. Mietin, että voiko tämä oikeasti olla niin, että selviän ja me selviämme? Samalla muistutan itseäni, että en antaisi ajatusten kiitää liikaa tulevaisuutta kohden vaan nauttisin tästä hetkestä. Hetkestä jolloin ei ole pakko selviytyä. Myös liian suuret unelmat hukuttavat, siksi on tärkeää säilyttää maltti. Hetkistä jolloin saan kokea jonkin voiman, tuulenvireen johdattavan kulkuani mahdollisuudesta seuraavaan, hetkestä kauniista seuraavaan, minä tunnen suurta kiitollisuutta. Mikä ikinä elämääni on tullut se hetken pysyköön, minä kuiskaan nöyrää kiitosta, mielestä hyvästä ja mahdollisuudesta elämään. Minä en jaksa enää tempoilla ja vastustaa, vaan minä hyväksyn ja mukaudun. Minä yritän tehdä olemassa olevasta tilanteesta mahdollisuuden ja siinä myötätuuli on ollut korvaamaton.

Täällä blogien maailmassa, minä olen löytänyt tarinan, joka on kovin tuttu, vaikka ihminen ei olekkaan tuttu. Minä pystyin samaistumaan hänen tarinassaan hetkeen moneen. Suuri on harmitus, kun blogi on siirtynyt salasanan taakse. Viikottain tai päivittäin minä kokeilen, että josko tänään? Elämäni tarinaa tai tarinaa, jossa on sävyjä elämästäni, on maailmassa niin kovin vähän. Kun sellaisen löytää siihen jää koukkuun. Toivon todella, että jonakin päivänä pääsen taas mukaan siihen tarinaan. Joskus joku onnistuu vangitsemaan sanat niin, että ne tempaavat mukaansa. Jaetut kokemukset tuntuvat kuin yhteisiltä.

 
 
"En ehkä ole mennyt sinne, minne tarkoitukseni oli mennä, mutta luulen päätyneeni sinne, missä tarkoitukseni on olla.” – Douglas Adams